torstaina, toukokuuta 26, 2005
Kohta on niin kuuma, ettei voi valvoa kuin öisin ja silloinkin märkiin pyyhkeisiin kääriytyneenä. Tällaisessa vanhassa puutalossa kesä merkitsee ennen kaikkea mummolan hajua, joka täyttää talon kun aurinko lämmittää sitä. Oli taas kerran typerää lykätä työt talven viileiltä kesäkuukausille. Avuksi verkkopaita, kuumat tuliset juomat ja lihallisuuden nihilointi. Niillä ei hävyttömän pitkälle pääse. Joskus olen vetänyt roikan pihalle ja yrittänyt kirjoitella ulkosalla. Mutta aurinko pehmentää pään tehokkaasti. Saa naputella henkensä hädässä jos haluaa jotakin paperille. Aurinko tuhoaa ensin aivot (sisuksen) ja vasta sen jälkeen pinnan. Auringonpalvonta on kansanhurskauden muoto jossa uhri ja palvoja on sama henkilö.
Alice
Hae Googlesta draamahenkilö. Aikaa max 10 min.
Parikymppinen Alice ei pidä kotona oleskelusta.
Alice toimii tiiminvetäjänä kosmetiikkkaosastolla.
Miksi Joe ei pysty vastustamaan muiden naisten houkutuksia, miksi Alice ei
riitä hänelle?
Alice on muuten mukava tyttö mutta kissoista se ei erityisemmin perusta.
Alice ei ymmärrä kaunista islannin kieltä.
Alice ei hypi ja sitten kun hyppii menee hyppy huttiin ja ankarasti.
Alice juoksee huonosti.
Alice ei kuitenkaan suostu uskomaan isänsä olleen syyllinen veritekoon.
Jänöpupuksi muuttuva Alice ei nimittäin tunnu kovin petomaiselta.
Alice ei ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu.
Alice ei ole eri koteloihin pakattu tupla, vaan kaksi
erillistä levyä.
Parikymppinen Alice ei pidä kotona oleskelusta.
Alice toimii tiiminvetäjänä kosmetiikkkaosastolla.
Miksi Joe ei pysty vastustamaan muiden naisten houkutuksia, miksi Alice ei
riitä hänelle?
Alice on muuten mukava tyttö mutta kissoista se ei erityisemmin perusta.
Alice ei ymmärrä kaunista islannin kieltä.
Alice ei hypi ja sitten kun hyppii menee hyppy huttiin ja ankarasti.
Alice juoksee huonosti.
Alice ei kuitenkaan suostu uskomaan isänsä olleen syyllinen veritekoon.
Jänöpupuksi muuttuva Alice ei nimittäin tunnu kovin petomaiselta.
Alice ei ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu.
Alice ei ole eri koteloihin pakattu tupla, vaan kaksi
erillistä levyä.
keskiviikkona, toukokuuta 25, 2005
Ajelin pikkukoskelle päin. Kävi kuntoilusta kun jarrupalat hankasivat renkaaseen kiinni. Pysähdyin ja irrotin vaijerin jarrusta. Rullaavuutta pysähtyvyyden kustannuksella.
Pyrin nopeuteen, jossa havaintojen erillisyys vaarantuu. Kaikissa vähän korkeammissa puskissa satakieli. Tietyllä nopeudella vain yksi satakieli joka laulaa kaikkialla.
Äkkinäisessä kesäpäivässä alkaa tässä iässä olla jo raskautta, vaikka jättäisi vesipullon kotiin ja irrottelisi hankaavia.
Lapsen kesäinen eloisuus selittyy sillä että kerrostumia on riittävän vähän. Lapsi kuvittelee kesissä piilevän rajattomasti rikkauksia, yhä uusia selvärajaisia tunnelmia ja mielentiloja. Hän ei tiedä variaatioiden rajallisuudesta ja miten pienillä vivahde-eroilla asiat toistuvat. Kun hän haistaa ensikerran tuomentuoksua hän kuvittelee samanlaisia elämyksiä loputtomasti tulevaisuuteensa. Mutta montaa samanlaista ei ole. Vanhenemme muutamaa tuoksua, aallonliplatusta vasten, ja toisto tuo mieleen toistojen rajallisuuden.
Joulunajan hyasintin tuoksu muistuttaa, että taas olemme vuoden lähempänä kuolemaa ja miten vähän rakentui vuoden aikana mikään.
Silti uusi kasvu luo toiveita: ihminen voisi olla osallinen samassa kukoistuksessa, mutta kuka tietäisi miten.
Pyrin nopeuteen, jossa havaintojen erillisyys vaarantuu. Kaikissa vähän korkeammissa puskissa satakieli. Tietyllä nopeudella vain yksi satakieli joka laulaa kaikkialla.
Äkkinäisessä kesäpäivässä alkaa tässä iässä olla jo raskautta, vaikka jättäisi vesipullon kotiin ja irrottelisi hankaavia.
Lapsen kesäinen eloisuus selittyy sillä että kerrostumia on riittävän vähän. Lapsi kuvittelee kesissä piilevän rajattomasti rikkauksia, yhä uusia selvärajaisia tunnelmia ja mielentiloja. Hän ei tiedä variaatioiden rajallisuudesta ja miten pienillä vivahde-eroilla asiat toistuvat. Kun hän haistaa ensikerran tuomentuoksua hän kuvittelee samanlaisia elämyksiä loputtomasti tulevaisuuteensa. Mutta montaa samanlaista ei ole. Vanhenemme muutamaa tuoksua, aallonliplatusta vasten, ja toisto tuo mieleen toistojen rajallisuuden.
Joulunajan hyasintin tuoksu muistuttaa, että taas olemme vuoden lähempänä kuolemaa ja miten vähän rakentui vuoden aikana mikään.
Silti uusi kasvu luo toiveita: ihminen voisi olla osallinen samassa kukoistuksessa, mutta kuka tietäisi miten.
Alepankulmalla kuhisi kaksi Kiinanpalatsikoiraa. Nuuskivat ja lipittelivät toistensa genitaaleja tavanomaisen levottomuuden vallassa. Kun kaupan ovi kävi, kuhina yltyi hiukan.
Tottumus ja tuttuus estävät koiria tarkkailevan häpeäntunteen. Teinipoika kääntää päänsä. Juoppo varoo likaantumasta.
Perhe rakennetaan ostamalla koira, sen jälkeen hankitaan lapsi. Talon rakentaminen aloitetaan rajaamalla jätekasan paikka.
Paluumatkalla luritteli siellä täällä satakieli. Korkealla taivaalla näkyi pääskysiä. Pussilakanoista piti vetää päiväuniksi peitot sisältä.
Tottumus ja tuttuus estävät koiria tarkkailevan häpeäntunteen. Teinipoika kääntää päänsä. Juoppo varoo likaantumasta.
Perhe rakennetaan ostamalla koira, sen jälkeen hankitaan lapsi. Talon rakentaminen aloitetaan rajaamalla jätekasan paikka.
Paluumatkalla luritteli siellä täällä satakieli. Korkealla taivaalla näkyi pääskysiä. Pussilakanoista piti vetää päiväuniksi peitot sisältä.
tiistaina, toukokuuta 24, 2005
Paperipula saattaa olla vihdoin totta Suomessa.
Aina kun ulostamista uhkaa rajoittaminen, ilmestyvät hamstraajat paikalle.
Täytyy ihmetellä hamstraajien toivekuutta. Varmuudella he uskovat päiviensä jatkuvan samankaltaisina paperikasojen loppuun saakka, varmuudella he uskovat sanottavaa riittävän.
Paperipula tuo raikkaan tuulahduksen kirjallisuuden tunkiolle, jota ripuloimaan käskevän, vatsasta painavan yliminä-äidin orjuuttamat raapustelijatädit hallitsevat. Saavat nyt, kun paperi loppuu, raapustella kutisevia persevakojaan. Lukijat tulevat järkiinsä ja painuvat rannoille, mikäli kaukonäköä enää riittää.
Määrätunteja kirjoittavat, perselihaksiaan kuntosaleilla voimistavat (sulkijalihaksiaan löysentelevät) ripulikirjailijat saavat alkaa lyhentämään roimasti lauseitaan, miettimään vähän mitä paperillensa pistää
Aina kun ulostamista uhkaa rajoittaminen, ilmestyvät hamstraajat paikalle.
Täytyy ihmetellä hamstraajien toivekuutta. Varmuudella he uskovat päiviensä jatkuvan samankaltaisina paperikasojen loppuun saakka, varmuudella he uskovat sanottavaa riittävän.
Paperipula tuo raikkaan tuulahduksen kirjallisuuden tunkiolle, jota ripuloimaan käskevän, vatsasta painavan yliminä-äidin orjuuttamat raapustelijatädit hallitsevat. Saavat nyt, kun paperi loppuu, raapustella kutisevia persevakojaan. Lukijat tulevat järkiinsä ja painuvat rannoille, mikäli kaukonäköä enää riittää.
Määrätunteja kirjoittavat, perselihaksiaan kuntosaleilla voimistavat (sulkijalihaksiaan löysentelevät) ripulikirjailijat saavat alkaa lyhentämään roimasti lauseitaan, miettimään vähän mitä paperillensa pistää
PELIARVIO
Junankuljettamisessa ei voi kompensoida deadlinen ylittämistä poikkeuksellisen hyvällä laadulla, koska laatu on sidoksissa vain aikatauluihin.
Aikataulussa ei voi pysyä ellei ole valmis ottamaan merkittäviä nopeuksia, vaikka pysähtyvyys on olematonta. Junankuljettaminen on kaasun säännöstelyä; ajolinjoilla ei voi ratkaista virheitä.
Asemaa hallitsee kello. Lukuun ottamatta kirkkoja, ei missään ole ajallisuus yhtä näkyville asetettua. Jos asemalle ei juosta, siellä ikävystytään kellotaulua seuraten.
Laiturilla miehet koputtavan aikarautojaan, naiset taiteilevat kesämekkoineen tuulenpuuskissa. Kaikkein hitaimman ja raskaimman oletetaan taipuvan pienimpien mittayksiöiden oikullisuuteen.
Aikataulussa ei voi pysyä ellei ole valmis ottamaan merkittäviä nopeuksia, vaikka pysähtyvyys on olematonta. Junankuljettaminen on kaasun säännöstelyä; ajolinjoilla ei voi ratkaista virheitä.
Asemaa hallitsee kello. Lukuun ottamatta kirkkoja, ei missään ole ajallisuus yhtä näkyville asetettua. Jos asemalle ei juosta, siellä ikävystytään kellotaulua seuraten.
Laiturilla miehet koputtavan aikarautojaan, naiset taiteilevat kesämekkoineen tuulenpuuskissa. Kaikkein hitaimman ja raskaimman oletetaan taipuvan pienimpien mittayksiöiden oikullisuuteen.
keskiviikkona, toukokuuta 18, 2005
Halu ja nautinto ovat kulttuurillisia, antropologisia ja toisarvoisia ilmiöitä, jotka eivät viime kädessä kerro paljon mitään seksuaalisuudesta. Sen sijaan että ne olisivat määrittävä tekijä, ne ovatkin läpikotaisin sosiologisesti määrittyneitä. Yksiavioisessa, romanttisessa ja rakkauteen perustuvassa järjestelmässä ne voi saavuttaa vain rakastetun olennon kautta, joka on yksi ja ainoa. Siinä vapaamielisessä yhteiskunnassa, jossa Bruno ja Christiane elivät, virallisen kulttuurin (mainokset, lehdet, sosiaaliset organisaatiot ja julkinen terveydenhuolto) tarjoama seksuaalisuuden malli perustui seikkailulle: sellaisessa järjestelmässä halu ja nautinto tulivat viettelyn jälkeen, jolloin korostuvat tuoreus, intohimo ja yksilöllinen luovuus (jotka sivumennen sanottuna ovat työntekijöiltä työmaailmassa vaadittavia ominaisuuksia).
- Houellebecq, Alkeishiukkaset, 1998
- Houellebecq, Alkeishiukkaset, 1998
Kävisi niin, että olisi pitkään runkkaillut ikkunoista poissa
ja tajuaisi yhtenä päivänä seinäpeilin,
joka on tunnollisesti heijastanut kaiken.
Naapuri on tietenkin grillailemassa siinä ikkunan alla.
Mistä sitä tietää miten mikäkin asia lähtee kasvamaan,
kuin pakastimesta karannut virus tai väärä raha,
kädestä käteen, vauvan vatsaan ja sieltä viemäriin ja sihdinpuhdistajan taskuun.
Peilejä on kaikkialla ja laitteita jotka sieppaavat lennosta ajatuksetkin.
Jossakin hiekkarannalla joku siirtyi äkkiä viisikymmentä metriä
kangastukseksi nudistipuolelle, vai oliko se toisinpäin.
Jos heijastukset ja sähköt ovat oikeanlaiset, ihminen voi näkyä missä vain.
Ja kaikki tallentuu jonnekin. Kaikki on purettavissa jostakin.
Kerran kävi niin, että huoneessa jossa murhattiin,
oli niin huono levysoitin, että neula kaiversi kirkaisun levyyn,
josta sitten poliisi kuunteli ja tuomitsi.
Sama kävi savenvalajalle: avunhuuto jännittyi sorvissa pyörivään ruukkuun
ja pystyttiin purkamaan ja tallettamaan MD-soittimella.
Taitava etsivä tajusi mahdollisuuden, eikä jättänyt kokeilematta.
Hajotti ruukun ja äänitti. Myöhemmin kun studiossa poisti
ruukun särkymisen taajuudet, jäi jäljelle kauhea kuoleman huuto.
Ei parane puhua mitään mitä ei halua kuulla seuraavana päivänä uutisissa.
Ukkosen kaatamiin puihin on talletettuna valtavia jännitteitä.
Niiden lähellä ei kannata liikkua.
ja tajuaisi yhtenä päivänä seinäpeilin,
joka on tunnollisesti heijastanut kaiken.
Naapuri on tietenkin grillailemassa siinä ikkunan alla.
Mistä sitä tietää miten mikäkin asia lähtee kasvamaan,
kuin pakastimesta karannut virus tai väärä raha,
kädestä käteen, vauvan vatsaan ja sieltä viemäriin ja sihdinpuhdistajan taskuun.
Peilejä on kaikkialla ja laitteita jotka sieppaavat lennosta ajatuksetkin.
Jossakin hiekkarannalla joku siirtyi äkkiä viisikymmentä metriä
kangastukseksi nudistipuolelle, vai oliko se toisinpäin.
Jos heijastukset ja sähköt ovat oikeanlaiset, ihminen voi näkyä missä vain.
Ja kaikki tallentuu jonnekin. Kaikki on purettavissa jostakin.
Kerran kävi niin, että huoneessa jossa murhattiin,
oli niin huono levysoitin, että neula kaiversi kirkaisun levyyn,
josta sitten poliisi kuunteli ja tuomitsi.
Sama kävi savenvalajalle: avunhuuto jännittyi sorvissa pyörivään ruukkuun
ja pystyttiin purkamaan ja tallettamaan MD-soittimella.
Taitava etsivä tajusi mahdollisuuden, eikä jättänyt kokeilematta.
Hajotti ruukun ja äänitti. Myöhemmin kun studiossa poisti
ruukun särkymisen taajuudet, jäi jäljelle kauhea kuoleman huuto.
Ei parane puhua mitään mitä ei halua kuulla seuraavana päivänä uutisissa.
Ukkosen kaatamiin puihin on talletettuna valtavia jännitteitä.
Niiden lähellä ei kannata liikkua.
tiistaina, toukokuuta 17, 2005
Piilottelin dollarisäkkejä rannan tuntumaan poliisien silmistä.
Varhain aamulla kävin aina tarkistamassa.
Joskus rapajuoppo oli ottanut yhden tyynykseen,
kylmän kiusatessa oli repinyt säkkiä auki ja työntänyt kätensä sisään.
Sellaisina aamuina on aurinko pelottavan suuri kolikko tehtaanpiippujen takana.
Ihmiset jotka nukkuvat eivät tiedä minkälainen rahanmahti
loistaa maailmassa silloin.
Tietysti on vähän vilu.
Varhain aamulla kävin aina tarkistamassa.
Joskus rapajuoppo oli ottanut yhden tyynykseen,
kylmän kiusatessa oli repinyt säkkiä auki ja työntänyt kätensä sisään.
Sellaisina aamuina on aurinko pelottavan suuri kolikko tehtaanpiippujen takana.
Ihmiset jotka nukkuvat eivät tiedä minkälainen rahanmahti
loistaa maailmassa silloin.
Tietysti on vähän vilu.
maanantaina, toukokuuta 16, 2005
Muistutuksia
Robert Rauschenberg ja taideteokseksi muuttunut vuohipukki vuonna 1958.
"Mikään ei ole runollisempaa kuin siirtymät ja heterogeeniset sekoitukset."
Printtasin tämän Novaliksen abstraktin muistutuksen työnurkkaukseni seinälle.
Joskus pidin työpöydälläni Tiimarista ostettua vuohta, Rauschenbergin vuohta, josta puuttui ympäriltä autonrengas. Rauschenberg oli ostanut velaksi täytetyn vuohen ja aikoi tehdä siitä taideteoksen. Hän maalasi sitä eri värein, mutta teosta ei syntynyt, vain vuohi + väriä. Hän pani vuohen riippumaan väärinpäin ateljeensa kattoon, mutta teos ei sekään ollut, vain katosta riippuva häiritsevä elukka. Mutta kun hän keksi autonrenkaan, katosi vuohi ja rengas.
Renkaaton vuohi työpöydälläni oli antamassa toivoa poeettisessa etsinnässä.
Aikoinaan pidin seinälläni 80- luvun Gloriasta leikkaamaani Boss - mainosta, jossa mies poseerasi hirvittävän näköisessä löysässä kaksirivisessä. Tuotemerkin vieressä luki: "Tyyli ei ole koskaan poissa muodista."
lauantaina, toukokuuta 14, 2005
Kaikkialla missä Jouko Turkka puhuu tai kirjoittaa, tarjotaan tärkeää ensyklopedistista tietoa:
”Siinä on rekkakin. En vuosiin ole katsellut sellaista kuin ohikiitävänä ohivilahtavana kauhuna, härskinä vihollisena. Nyt vasta näen kuinka korkealla istuu rekkakuski: muiden kohtalona yläpuolella kaiken, vaaran, hädän ja pelon. Pitkänmatkan pyöräilijä ei pelkää rekkaa joka sitä hipaise, se imee mukaan, suojelee muilta. Mutta millainen maailmankaikkeus se on: siihen mahtuu pienen paikkakunnan poliisilaitos tai isompi hautakiviveistämö. Kuinka pian sen pakoputken ääreen tuupertuisi jos siinä kyykkisi, pari kaasuttimen hörähdystä ja koipesi oikaiset.” (Selvitys oikeuskanslerille, 1984)
”Siinä on rekkakin. En vuosiin ole katsellut sellaista kuin ohikiitävänä ohivilahtavana kauhuna, härskinä vihollisena. Nyt vasta näen kuinka korkealla istuu rekkakuski: muiden kohtalona yläpuolella kaiken, vaaran, hädän ja pelon. Pitkänmatkan pyöräilijä ei pelkää rekkaa joka sitä hipaise, se imee mukaan, suojelee muilta. Mutta millainen maailmankaikkeus se on: siihen mahtuu pienen paikkakunnan poliisilaitos tai isompi hautakiviveistämö. Kuinka pian sen pakoputken ääreen tuupertuisi jos siinä kyykkisi, pari kaasuttimen hörähdystä ja koipesi oikaiset.” (Selvitys oikeuskanslerille, 1984)
Tällaisena hyvin kauniina toukokuun päivänä kuoli Arto Melleri, runoilija, mullanlöyhkäisten laulujen tekijä.
Satyyri-hahmo, joka muodosti selkeitä, kauniita lauseita, joista otti vaivoin selvää.
Kaatui ilmeisesti vanhuuteen, elävä tuotanto takanaan.
(Elävien kirjoissa (1991) oli ensimmäinen runokirja jonka ostin tuoreeltaan normaalihintaisena. Se kulki kuukausia mukana ja otettiin esille aina aamutunteina. Tuskin sitä muistaa).
Satyyri-hahmo, joka muodosti selkeitä, kauniita lauseita, joista otti vaivoin selvää.
Kaatui ilmeisesti vanhuuteen, elävä tuotanto takanaan.
(Elävien kirjoissa (1991) oli ensimmäinen runokirja jonka ostin tuoreeltaan normaalihintaisena. Se kulki kuukausia mukana ja otettiin esille aina aamutunteina. Tuskin sitä muistaa).
perjantaina, toukokuuta 13, 2005
PREUSSIN METSIKÖSTÄ
Runoja haikukoneella.
Göbbels yksin tietää
miten saksanhirvi herää:
kun on hiljaa.
Metsäkangas kuuntelee:
kukaan ei laula niin
kauniisti kuin Göring.
Liekehtivä sarvikko
kaupungin laidalla.
jahtimestari kulki ohi.
Ystävyys on metsäkangas.
Se suojelee minua
kun Hitler-lapsi kasvaa.
Monologiluonnos. Vanki tekee karkaamisyönä kylmäkallea.
Tämä on se yö, jolloin sinä jäät yksinäsi tänne, enkä minä enää palaa. Ei, en ole lähtenyt ulos jaloittelemaan, en kirjastoon etsimään tietoa rakennusmateriaalien vahvuuksista, en kuntosalille voimistamaan lihaksiani jotta voisin hypätä ketterästi muuri yli, en ruokasaliin ravitsemaan itseäni, en kokoustilaan kertomaan valitulle pienelle heimolleni sydämelläni olevista asioista, niille jotka saatuaan rakennustyönsä loppuun tulevat perässäni, hyppäävät itseäni kevyempinä muurin ylitse, terävämmin työkaluin rankaisevat umpikiven tahtoa pysyä kiinteänä kappaleena, ei, minä olen lähtenyt ja jättänyt sinut vailla sääliä.
Minä täytän sinut kaikella sillä mistä tulen luopumaan hypätessäni yli muurin, täytän sinut ääriä myöten, täsmälleen itseni näköiseksi ja kokoiseksi, enkä ihmettele sitä että sinusta tulee täsmälleen minun näköiseni ja kokoiseni. Minä täytän sinut niillä pitkillä ajanjaksoilla jolloin kiusaaja esti minua kirjoittamasta ensimmäistäkään kirjainta, niillä pitkillä ajanjaksoilla joilla lusikka vapisi kädessäni tai puhelin vapisi, kun minun piti soittaa äidilleni ja kertoa olinpaikastani.
Niillä loputtomilla laiminlyönneilläni jotka pilkkasivat jumalaani,
niillä lykkäyksillä …
niillä sanoilla …
niillä hetkillä, kun en kostanut ylpeyden ja raakuuden syntiä silloin kun näin sen puhtaana kohoavan kiusaajien kasvoille. Niillä kymmenillä, sadoilla tunneilla jolloin pelko tai mukavuudenhalu esti minua tarttumasta tekoon josta valmiiksi saatettuna olisi langennut osakseni ja muiden ihmisten osaksi suurta hyvää ja vapautta
Tänään minä sanon sinulle hyvästi, enkä jää katumaan. Vartija löytää sinut ja sinä päädyt kuorma-autoon joka ajaa täältä kaatopaikalle, madot syövät ruumiisi ja rotta tekee pesänsä vatsalaukkuusi,
vaatteet päälläsi haalistuvat ja sinä makaat selälläsi myrkyllisen taivaan alla eikä sinulla ole äitiä joka sinua kaipaisi tai soittelisi perään, ei isää joka tekisi katoamis-ilmoituksen, ei, koska he ovat löytäneet minut, minä olen hypännyt muurin yli ja palannut heidän luokseen.
Tämä on se yö, jolloin sinä jäät yksinäsi tänne, enkä minä enää palaa. Ei, en ole lähtenyt ulos jaloittelemaan, en kirjastoon etsimään tietoa rakennusmateriaalien vahvuuksista, en kuntosalille voimistamaan lihaksiani jotta voisin hypätä ketterästi muuri yli, en ruokasaliin ravitsemaan itseäni, en kokoustilaan kertomaan valitulle pienelle heimolleni sydämelläni olevista asioista, niille jotka saatuaan rakennustyönsä loppuun tulevat perässäni, hyppäävät itseäni kevyempinä muurin ylitse, terävämmin työkaluin rankaisevat umpikiven tahtoa pysyä kiinteänä kappaleena, ei, minä olen lähtenyt ja jättänyt sinut vailla sääliä.
Minä täytän sinut kaikella sillä mistä tulen luopumaan hypätessäni yli muurin, täytän sinut ääriä myöten, täsmälleen itseni näköiseksi ja kokoiseksi, enkä ihmettele sitä että sinusta tulee täsmälleen minun näköiseni ja kokoiseni. Minä täytän sinut niillä pitkillä ajanjaksoilla jolloin kiusaaja esti minua kirjoittamasta ensimmäistäkään kirjainta, niillä pitkillä ajanjaksoilla joilla lusikka vapisi kädessäni tai puhelin vapisi, kun minun piti soittaa äidilleni ja kertoa olinpaikastani.
Niillä loputtomilla laiminlyönneilläni jotka pilkkasivat jumalaani,
niillä lykkäyksillä …
niillä sanoilla …
niillä hetkillä, kun en kostanut ylpeyden ja raakuuden syntiä silloin kun näin sen puhtaana kohoavan kiusaajien kasvoille. Niillä kymmenillä, sadoilla tunneilla jolloin pelko tai mukavuudenhalu esti minua tarttumasta tekoon josta valmiiksi saatettuna olisi langennut osakseni ja muiden ihmisten osaksi suurta hyvää ja vapautta
Tänään minä sanon sinulle hyvästi, enkä jää katumaan. Vartija löytää sinut ja sinä päädyt kuorma-autoon joka ajaa täältä kaatopaikalle, madot syövät ruumiisi ja rotta tekee pesänsä vatsalaukkuusi,
vaatteet päälläsi haalistuvat ja sinä makaat selälläsi myrkyllisen taivaan alla eikä sinulla ole äitiä joka sinua kaipaisi tai soittelisi perään, ei isää joka tekisi katoamis-ilmoituksen, ei, koska he ovat löytäneet minut, minä olen hypännyt muurin yli ja palannut heidän luokseen.
Tilaan vessalukemistoksi useaa aikakausilehteä. Yksi niistä on Askel, lehti uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Uusimman numeron kantta koristaa erehdyttävästi Meiju Suvakselta näyttävä Essi Wuorela, mutta painavin juttu ei ole hänestä, vaan Jussi Parviaisesta. Parviaisen hahmossa Ruttopuiston penkillä ei kieltämättä ole kansikuva-ainesta, kidutettu ja vaativa katse kohti taivasta ja ranteessa vesitiivis urheilukello mittaamassa sekunteja. ”Koen vahvasti antaneeni elämäni Jeesukselle, niin että haluan taistella eettisesti oikeiden asioiden puolesta. Pidän kaikessa tavoitteenani viljellä hyvää ja saada sitä aikaiseksi paljastamalla pahan.”
Ja: ”Neurobiologisten tutkimusten mukaan ihmisen pyrkimys ratkaista eettisiä ongelmia kehittää aivoihin uusia funktioita, toimintamalleja. Aivoihin kehittyy oikeiden ratkaisujen myötä ihan uusia valintamalleja, joilla voi taas valita uudelleen oikein.
Ihminen, joka pyrkii tekemään eettisesti oikeita ratkaisuja, tekee hyvin ja kun ihminen tekee hyviä ratkaisuja, hän tulee viisaaksi. Hyvän tekeminen tekee ihmisen viisaaksi, ja viisas ihminen tekee myös eettisesti hyviä ja oikeita päätöksiä.”
Ja: ”Neurobiologisten tutkimusten mukaan ihmisen pyrkimys ratkaista eettisiä ongelmia kehittää aivoihin uusia funktioita, toimintamalleja. Aivoihin kehittyy oikeiden ratkaisujen myötä ihan uusia valintamalleja, joilla voi taas valita uudelleen oikein.
Ihminen, joka pyrkii tekemään eettisesti oikeita ratkaisuja, tekee hyvin ja kun ihminen tekee hyviä ratkaisuja, hän tulee viisaaksi. Hyvän tekeminen tekee ihmisen viisaaksi, ja viisas ihminen tekee myös eettisesti hyviä ja oikeita päätöksiä.”
torstaina, toukokuuta 12, 2005
Suomalaisia kirjailijoita osa 1: Saarikoski
Steriili istui Hansassa Saarikosken pöytään ja kuunteli tunti tolkulla kun runoilija valitti saamattomuuttaan. Ja miten steriili viihtyi! Tästä lähin istun aina luomispakkoisten seurassa, ajatteli steriili jota ei luonnollisestikaan vaivannut minkäänlaiset produktiivisuuspassiot. Steriili ei ollut väkijoukoissa viihtyvää tyyppiä, tietenkään, koska hänen intohimonsa ei ollut kasvussa vaan pysyttelyssä. Saarikosken oli turvallista puhua hänenlaiselleen, maine ei kärsisi vaikka tekisi tunnustuksia.
Mutta kun pöytään tuli pyöreä nainen tervehtimään steriiliä, ampui Turhamaisuus piikkinsä Saarikoskeen. Hän kaivoi Marimekostaan liuskoja pöydälle. Niissä oli äärettömästi tyhjää tilaa, paperin yläreunassa aina kaksi riviä tekstiä. Saarikoski tiesi että kaksirivien kirjoittajana hän oli maailmanluokan mies.
”Kuin söisin mustaa leipää hitaasti / teen lähtöä hänen luotaan”.
Steriili tykkäsi tyhjästä tilasta. Saarikoski poistui naisen kanssa oville.
Mutta kun pöytään tuli pyöreä nainen tervehtimään steriiliä, ampui Turhamaisuus piikkinsä Saarikoskeen. Hän kaivoi Marimekostaan liuskoja pöydälle. Niissä oli äärettömästi tyhjää tilaa, paperin yläreunassa aina kaksi riviä tekstiä. Saarikoski tiesi että kaksirivien kirjoittajana hän oli maailmanluokan mies.
”Kuin söisin mustaa leipää hitaasti / teen lähtöä hänen luotaan”.
Steriili tykkäsi tyhjästä tilasta. Saarikoski poistui naisen kanssa oville.
keskiviikkona, toukokuuta 11, 2005
maanantaina, toukokuuta 09, 2005
Kaukokaipuu on suosittu taiteen ponnin, mutta harvoin se synnyttää muuta kuin epätarkkaa ja ihannoivaa pintatason ilmiöiden kuvausta.
Silloin kuin kirjailija ampuu väärinymmärryksessään roimasti kuvauskohteensa ohi, voi syntyä jotakin arvokasta. Ja kaikkein vaikuttavin kirjallisuus varmasti syntyykin näistä poeettisista ohilaukauksista ja sumeilemattomasta haulikon käytöstä tilanteissa joissa tarkkuuskivääri on standardi. Mutta silloin kysymys onkin jo jostakin muusta, aavan meren tuonpuoleisesta tai paikasta missä on jo kauan kukkineet omenapuut.
Sen harvan kerran kun olen saanut lukea jotakin kaukokaipuun synnyttämää kirjallisuutta, joka kuvailee Suomea, on vaikutelma ollut masentava, parhaimmillaan koominen, ei koskaan poeettisesti arvokas.
Volter Kilven Gulliver on kuusissakymmenissä ja viisastunut suunnitellessaan merimatkaa pohjoisnavalle. Hän tietää kaukokaipuun ansat ja viettelykset:
”Nytkin sain myötäänsä kitkoa kuin rikan kärkeä taimimaasta alinomaista ajatuksenitua siitä, mitä ihmeitä navantakaiset merenummet, joita en vielä ollut nähnyt ja joita tieteni mikään ihmisaluksen köli ei tätä ennen vielä ollut halkonut, mitä ihmeitä silmäni ja tietoni niissäkin taas oli kohtaava ja kokeva? Kitkoa kuin rikanhyötyä taimimaasta, sanon, sillä sen verran olin toki kuusissa kymmenissä vuosissani ja menneiltä matkoiltani raitistunut, että tiesin, että merkillisinkin on hyvin tavallista, kun siihen tottuu ja likeltä tarkastelee, ja että loittouden viehteet ovat ensimmäiset lumeet, jotka läsnä oleva yltään varistaa. Koskas olet vuoren vierteillä tavannut sitä sineä, joka silmääsi liehtoi peninkulmain matkoilta? Rosoista vuoren kylkeä vaan ja kaljua sammaletta.”
Silloin kuin kirjailija ampuu väärinymmärryksessään roimasti kuvauskohteensa ohi, voi syntyä jotakin arvokasta. Ja kaikkein vaikuttavin kirjallisuus varmasti syntyykin näistä poeettisista ohilaukauksista ja sumeilemattomasta haulikon käytöstä tilanteissa joissa tarkkuuskivääri on standardi. Mutta silloin kysymys onkin jo jostakin muusta, aavan meren tuonpuoleisesta tai paikasta missä on jo kauan kukkineet omenapuut.
Sen harvan kerran kun olen saanut lukea jotakin kaukokaipuun synnyttämää kirjallisuutta, joka kuvailee Suomea, on vaikutelma ollut masentava, parhaimmillaan koominen, ei koskaan poeettisesti arvokas.
Volter Kilven Gulliver on kuusissakymmenissä ja viisastunut suunnitellessaan merimatkaa pohjoisnavalle. Hän tietää kaukokaipuun ansat ja viettelykset:
”Nytkin sain myötäänsä kitkoa kuin rikan kärkeä taimimaasta alinomaista ajatuksenitua siitä, mitä ihmeitä navantakaiset merenummet, joita en vielä ollut nähnyt ja joita tieteni mikään ihmisaluksen köli ei tätä ennen vielä ollut halkonut, mitä ihmeitä silmäni ja tietoni niissäkin taas oli kohtaava ja kokeva? Kitkoa kuin rikanhyötyä taimimaasta, sanon, sillä sen verran olin toki kuusissa kymmenissä vuosissani ja menneiltä matkoiltani raitistunut, että tiesin, että merkillisinkin on hyvin tavallista, kun siihen tottuu ja likeltä tarkastelee, ja että loittouden viehteet ovat ensimmäiset lumeet, jotka läsnä oleva yltään varistaa. Koskas olet vuoren vierteillä tavannut sitä sineä, joka silmääsi liehtoi peninkulmain matkoilta? Rosoista vuoren kylkeä vaan ja kaljua sammaletta.”
perjantaina, toukokuuta 06, 2005
Joos de Momper nuorempi (1564-1634/35)
Ihminen lähtee toiseen maahan, joko siksi että hän sieltä löytäisi etsimänsä, tai siksi että hän on täällä kadottanut löytämänsä. Tai siksi ettei häntä itseään löydettäisi. Mutta hän lähtee aina köyhänä, vailla maallisia rikkauksia. Hänen matkaansa ohjaa joko toivo tai pelko. Toivo on se joka vetää häntä puoleensa. Pelko on se jota hän pakenee. Joka työntää häntä takaapäin. Häntä voi ohjata kirkas taivaantähti, tai taivas voi olla hänelle pimeä. Mutta missä hän kulkeekin, siellä ei toista ihmistä tule vastaan. Hän etsii kiertoteitä, soisia märkiä maita, tai kuivia ja kuumia kuten erämaat ja aavikot. Hänen ruumillaan on joko kylmä tai kuuma, mutta harvoin lämmin. Hänen jalkansa ovat haavoilla. Hän nukkuu luolassa tai maakuopassa. Päivällä hän karkottaa käärmeitä sauvallaan, mutta yöllä ne siirtyvät taas hänen luokseen. Hän piirtää ympyrän hiekkaan eikä astu sen rajojen ulkopuolelle ennen kuin taivaanjumala on ilmestynyt hänelle. Elävät heinäsirkat sirisevät hänen vatsassaan. Elämänleivän nälkä kurisee. Jonakin päivänä kun hän on tajunnut kulkeneensa jälleen vain suurta ympyrää, hän asettuu nelinkontin. Niin ovat hänen jalkansa kärsineet. Niin ovat hänen kätensä tähystäneet, pilkkoneet, raivanneet ja karkottaneet. Ja niin hän jatkaa matkaansa neljällä jalalla astuen.
Kun toivioretkeläinen on kulkenut riittävän kauan, alkaa hän unohtaa sanoja joita on joskus oppinut. Hän ei muista enää erisnimiä, viikunapuu on hänelle enää vain puu. Eikä hän näe enää eroa puiden välillä. Matkan jatkuessa hän ei kohta enää pysty nimeämään vastaansa tulevia asioita kuin kahdella sanalla: aavikko ja vuoristo. Hän kävelee aavikkoa pitkin. Sitten hän nousee vuorelle. Hän laskeutuu vuorta alas ja on taas aavikolla. Etsiikö hän maailman reunaa, josta putoaisi alas helvettiin tai nousisi ylös korkeuksiin? Myöhemmin kun hänen lihaksensa pettävät, hän lyyhistyy vatsallensa ja jatkaa kulkuaan ryömien ja luikerrellen. Missä on jumala jota hän etsii? Toivo liikuttaa häntä.
Suuri tähti näkee ihmisten luikertelevan maapallon ilmakehän pohjalla. He kulkevat eteenpäin, harhailevat ristiin rastiin maan kuorella. Välillä he tapaavat toisensa ja vaihtavat tietojaan paremmasta elämästä. Tuon vuoren tuolla jyrkänteellä solisi raikas puro. Ja ihminen kiipeää jälleen vuorelle.
torstaina, toukokuuta 05, 2005
päivämäärä: toukokuun viides
OLGA
Isä kuoli tasan vuosi sitten, juuri tänä päivänä, toukokuun viidentenä, sinun nimipäivänäsi, Irina. Oli hyvin kylmä, silloin satoi lunta. Minusta tuntui, etten kestä sitä, sinä makasit pyörtyneenä kuin kuollut. Mutta nyt on vuosi mennyt, ja me voimme muistella sitä helposti. Sinulla on jo valkea puku, kasvosi loistavat. (Kello lyö kaksitoista.) Silloinkin kello löi. (Tauko.) Muistan, kun isää saatettiin, soittokunta soitti, hautausmaalla ammuttiin. Hän oli kenraali, prikaatin komentaja, yhtä kaikki oli saattoväkeä vähän. Tosin kyllä satoi. Satoi räntää.
IRINA
Ei pidä muistella.
OLGA
Isä kuoli tasan vuosi sitten, juuri tänä päivänä, toukokuun viidentenä, sinun nimipäivänäsi, Irina. Oli hyvin kylmä, silloin satoi lunta. Minusta tuntui, etten kestä sitä, sinä makasit pyörtyneenä kuin kuollut. Mutta nyt on vuosi mennyt, ja me voimme muistella sitä helposti. Sinulla on jo valkea puku, kasvosi loistavat. (Kello lyö kaksitoista.) Silloinkin kello löi. (Tauko.) Muistan, kun isää saatettiin, soittokunta soitti, hautausmaalla ammuttiin. Hän oli kenraali, prikaatin komentaja, yhtä kaikki oli saattoväkeä vähän. Tosin kyllä satoi. Satoi räntää.
IRINA
Ei pidä muistella.
tiistaina, toukokuuta 03, 2005
Bressonin dramaturgiassa voi henkilö muuttua
äkkiä tarpeettomaksi, eikä häntä enää sen koomin näy.
Alice ei asu enää täällä.
Mihin hän lähti? Hänellähän oli kiinnityksiä tänne,
sanattomia sopimuksia, draaman kaarta kuljettavana?
Hän ei asu enää täällä.
Talonsa voi saunoa ympäriltään, ja jäädä kodittomaksi, paleltua siihen,
yksinäisenä, varattomana.
Kyllästetyistä laudoista voi muuttua myrkylliseksi
niin että kaikkea katoaa ympäriltä.
Voi hävitä siitä paikasta missä on,
voi uudestisyntyä siihen paikkaan missä on,
voi saunoa palatsin ympärilleen jos kestää löylyä.
äkkiä tarpeettomaksi, eikä häntä enää sen koomin näy.
Alice ei asu enää täällä.
Mihin hän lähti? Hänellähän oli kiinnityksiä tänne,
sanattomia sopimuksia, draaman kaarta kuljettavana?
Hän ei asu enää täällä.
Talonsa voi saunoa ympäriltään, ja jäädä kodittomaksi, paleltua siihen,
yksinäisenä, varattomana.
Kyllästetyistä laudoista voi muuttua myrkylliseksi
niin että kaikkea katoaa ympäriltä.
Voi hävitä siitä paikasta missä on,
voi uudestisyntyä siihen paikkaan missä on,
voi saunoa palatsin ympärilleen jos kestää löylyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)