perjantaina, huhtikuuta 29, 2005

Miksi vappu on kalenterivuoden typerin juhla?
Eli mikä siinä on väärää?
Vastaus:
Rappio on yksilön etuoikeus, ei yhteisön.

torstaina, huhtikuuta 28, 2005

Öljymaalauksen aihe: Kahvilassa kirjoittava Fassbinder huomaa merkin työhuoneensa ikkunassa.

”Fassbinder lähetti joitakin erityisesti asialle omistautuneita näyttelijättäriä huoraamaan. Fassbinder, joka murrosiästä saakka oli suhtautunut hyvin lämpimästi siirtolaisiin, pyysi näyttelijöitään hankkimaan asiakkaita läheisestä siirtolaisbaarista. Samalla hän siirtyi työhuoneestaan muistilehtiöineen kadun toisella puolella olevaan kahvilaan, missä hän kirjoitti seuraavaa näytelmää ja saattoi samanaikaisesti odottaa työhuoneensa ikkunasta merkkiä, joka kertoisi huoneen olevan taas vapaa.” (C.B.Thomsen: Rainer Werner Fassbinder –matka valoa kohti (1979) suom. Raimo Kinisjärvi)

Karkaavat kädet Robert Bressonin elokuvassa Kuolemaantuomittu on karannut (1956)

(Luonnostelua)

Vartijana avainnippu ja lukko kädessään.

Jotta jotakin voitaisiin avata yhdellä pyöräytyksellä, tarvitaan lukko ja siihen sopiva avain, sekä lukitseminen. Lukon voi lukita ilman että sillä on rajoittavia vaikutuksia ympäristöönsä. Ja vastaavasti lukolla voi rajoittaa pääsyä sitä itseään huomattavasti suurempiin tiloihin. Lukko merkitsee usein odottamatonta ja luonnotonta rajoitusta: paikka mihin oli pääsy eilen, on tänään suljettu. Se luo eston paikkaan tai kohtaan johon on opittu pääsemään vaivatta tai vähäisellä vaivalla.
Sulkee huoneen oven lukolla.
Lukossa on ja pysyy.
Huutaa oven läpi.
– Kävikö olo tukalaksi? Lähtikö vapaus? Jätitkö illalla läksysi tekemättä ja ajattelit tehdä ne aamulla, ennen bussin lähtöä? Säästitkö suklaapatukkaa? Nuolaisitko kolmesti tikkarista ja käärit sen takaisin paperiin? Ajattelit lipaista kohta uudestaan?
Heiluttelee avainnippua ylpeänä.
Vankilarakennuksen tärkein tehtävä on suojella vankien vapautta karata.
Tämä tekee meidän työstämme erityisen vaativaa. Jos vangit menettävät mahdollisuutensa, he karkaavat välittömästi, tulevat seinän läpi. Muussa tapauksessa he eivät menettäisi vapauttansa mistään hinnasta. Volvo Markkanen on sanonut kauniisti: "niin viehättävää ja kaunista siviiliä ei olekaan, että sen takia menettäisin karkaamisen mahdollisuuden."
Minun tehtäväni on pitää tätä mahdollisuutta yllä.

Tässä on yleisavain kaikkiin maailman siveysvöihin. Missä se nyt olikaan…
Tunnustelee muniaan
…niin tuollahan se tyttöjen siipi…

Muuttuu vangiksi. Tekee kylmäkallea, koputtelee seiniä, etsii tuulenvirettä.
Ainoa oikea vankilassaolon muoto on karkaaminen. Sellikaveri alkaa ensimmäisenä päivänä liimata julisteita seinille, aloittaa viihtymisen.
Repii julisteita.
Minä alan karata välittömästi. Tuomio on kymmenen vuotta. Jos vankila on hyvin tehty, kestää pakoreitin keksiminen kymmenen vuotta. Voipa olla, että vapautuspäivänä jään kiinni vankilakarkuruudesta ja saan tuomioksi uudet kymmenen vuotta.
Huutaa seinän läpi.
-Mitä sitten. Minä karkaan uudestaan! Mitä sellikaverista, mitä se tähän kuuluu!
Sellikaveri pääsi vapauteen, on liimannut samat julisteet uuden kotinsa seinälle, jokaiseen asuntoon mihin elämä häntä ajaa! Minä en tarvitse kuin viilani, ja jos hyvin sattuu, esimerkiksi syntymäpäivänä, saan kakun sen ympärille!
Menee raaputtamaan seinää omatekoisella raaputtimella.
On tehtävä työtä, yhä fyysisempää, yhä yksinkertaisempaa, yhä autistisempaa, lakkaamatta elämän loppuun saakka. Minun kädessäni ei ole suuren filosofin nidettä, vaan tämä työkalu, olen tehnyt sen itse, tällä nakerran sellini muuria.
Kuunnelkaa. Eikö tämä ole musiikkia korville? Taivaallista musiikkia, suuri hitaasti kohoava fuuga? Kuunnelkaa kun se saa uusia ääniä, ne syntyvät ja saavat hahmonsa niin hitaasti että tuskin edes huomaa kun kudos on moninkertaistunut.
Vankeudesta voi karata vain tekemällä hitaita, järjestelmää syövyttäviä rutiineja, samanluonteisia kuin vankeuden rutiinit, mutta päämäärältään päinvastaisia. Ryntäys johtaa ihmisen tuhoon. On tehtävä toisin jokaisella toistolla. Kun vartijat nousevat portaat ylös, minä laskeudun ne alas.
Ihmisen vapautuminen ei rakennu rohkeudelle, voimalle, taidolle, ketteryydelle tai terveille vaistoille, vaan pyhälle toistolle, pyhälle kopioinnille, pyhälle jäljentämiselle ja pyhälle väärennökselle.
Elämä täytyy varastaa näiltä vapaudenvartijoilta.
Oikein hyvä varas saattaa olla jatkuvasti huoneistossa, eikä häntä huomata vuosikausiin, ja jos hyvin käy ei koko elämänsä aikana. Jos varas on harjaantunut, saattaa hän liikkua asunnossa kohtalaisen vapaasti, kunhan ei ole silmissä, ja muistaa panna tavarat takaisin omille paikoilleen.
Jonkun kiskurin luona varas eli vuosia, eikä jäänyt kiinni kun vasta kuollessaan.
Silloin ihmeteltiin isännän näköistä miestä lattialla makaamassa. Mutta hän oli onnistunut, selviytynyt tehtävässään ja nyt hän oli vapaa.
Tämä on tekevä käsi, joka karkaa ja varastaa. Ihmisen elämä on tässä terveessä, tekevässä kädessä, se kättelee lämpimästi, mutta ohimennen, työnlomassa. Jumalan iso käsi on laskeutunut tänä yönä tämän vankilan ylle, se peittää kuunvalon, jotta vartijat eivät näkisi lähtöäni. Minä lähden täältä yhtä huomaamattomasti kuin olen tänne tullutkin.
Jumalan iso käsi sallii toisten karata ja toisten jäädä kiinni. Elämäni loppuu kun olen hypännyt muurin yli.

keskiviikkona, huhtikuuta 27, 2005

Romaanin käytöstä

Houellebecqin Alkeishiukkaset (1998) on siitä hyvä lukuromaani, että sen lukee tuskatta loppuun.
Se on kehityskertomuksen asuun puettu jokseenkin mielivaltainen läjä kirjoittajaa kiinnostavia ajatuksia.
Se on niitä pulkkislaisia syöttösikoja, jotka sisällyttävät ilman vatsanpuruja itseensä jos jonkinlaista pienoismuotoa. Tässä ja raikkaan kaihtamattomassa asioiden käsittelyssä se muistuttaa Tournieria, mutta ei jalosta pienoismuotojaan samalla tavalla suljetun tyhjentäviksi. Romaani on parhaimmillaan, ja ollut alkuajoistaan asti, kahmaisu plotikosta: monenlaista kiinnostavaa sattuu kouraan: nutipäitä, paristo ja rentukankukka.
Temaattisesti koherenttien tai tarinaa painottavien romaanien lukeminen tuntuu monesti ajanhukalta. Itselläni romaanin lukemisen kuluu tätä nykyä useampi päivä, viikkokin, eikä sellaisia aikoja viitsi olla tekemisissä jonkun spesifin, rajatun muodon parissa. Ellei se sitten kerro jostakin ennen kuulumattoman oleellisesta aiheesta, jonka selväksi tuleminen vaatii laajan ja keskitetyn muodon. Paksun kirjan pitää pystyä hengittämään ja seuraamaan varastamanansa aikana lukijassa tapahtuvien mielenliikkeitten runsautta, muuten siitä muodostuu pienentäjä, harhauttaja ja haaskaaja. Tästä syystä en lue nykyään juuri lainkaan tutkimuskirjallisuutta kannesta kanteen. Ensyklopedian muoto ja lehteilevä lukutapa sopivat minulle parhaiten. Toinen strategiani on se että luen kymmentä romaania samanaikaisesti.


P.S.

Alkeishiukkaset on itse asiassa erittäin kehno esimerkki syöttöpossu-romaanista.
Silti se on minusta sellainen ja vielä hyvä lajissaan.
Aluksi pidin sitä kehnona henkilövetoisena tarinana, jota se henkilövetoisena tarinana onkin. Sitten halusin alkaa ymmärtää kirjailijaa romaanimuotoa tekosyynä käyttävänä ensyklopedistina, joka syystä tai toisesta haluaa tarjota kelansa pursuilevassa muodossa, vaikka lähtökohtaisesti ne ovat minusta aika kirkkaita yksiköitä. Kaikki aines mikä romaanissa ei ole kelaa, draamakohtaukset tai novelletit, on silkkaa roskaa. Kysymys on siis perinteisestä salakuljetuksesta: romaanimuoto myy, silloin tällöin tarjottu kohtaus pitää lukijan kirjassa, säädellyn eriskummalliset henkilöhahmot imartelevat lukijan tunnistamisviettiä, ja tämän ohessa tarjoillaan ensyklopedinen ydin.

tiistaina, huhtikuuta 26, 2005


Lucian Freud (1922 -), Portrait of Francis Bacon, 1952.

LÄÄKÄRI VASTAA

Parantuvia sairauksia on kahdenlaisia. Niitä jotka paranevat nopeasti ja niitä jotka paranevat loputtomasti. Jälkimmäisiä on kahta lajia: niitä joiden paraneminen kestää ihmis-iän, ja niitä jotka paranevat, mutta uusiutuvat.
Parempi on että ihminen ei saa tautia ollenkaan.
Eli: tauti paranee joko nopeasti tai sitten se on elin-ikäinen riesa. Muuhun ei kannata uskoa tai sijoittaa toivoaan. Ennen kaikkea tämä pätee hengen alueen sairauksiin.
Lievemmistä hengen sairauksista eli tuhoavista tottumuksista sanoisin: ihmisen liha ei koskaan unohda mitään mitä sille on opetettu. Mikään tuhoava nautinto ei tapahdu vain yhtä, ensimmäistä kertaa. Voi kulua viisi, kymmenen vuotta, mutta liha ei ole unohtanut.
Pitää varoa mitä lihalleen opettaa. Pitää olla kiitollinen jos se ei ole oppinut. On parempi ettei opi.

maanantaina, huhtikuuta 25, 2005

Miksi ravintolan keittiö on poikkeuksellisen epäsiisti paikka? Monin verroin saastaisempi kuin yhdenkään asiakkaan kotikeittiö? Siksi, koska salissa pitää olla poikkeuksellisen siistiä, monin verroin hienompaa kuin kotona keittiöpöydän ääressä.
Sama pätee fiineimpien yökerhojen vessoihin. Kondomit ja terveyssiteet kelluvat kusilammikossa parhaiden tanssilattioiden vessatiloissa.
Jos olisin siivoja pyrkisin töihin jollekin köyhälle seudulle.
Kallion halveksituissa pizza-paikoissa on Helsingin siisteimmät vessat.
Samoissa paikoissa, sanotaan, käyvät Helsingin rehellisimmät ihmiset. Yhtä hyvää tekoa vastaan heillä ei ole kahta salassa pidettyä pahoinpitelyä. He eivät ehkä käyttäydy mallikkaasti, mutta he ovat kurittomia kaikkialla tasapuolisesti.
Suosittelen kaikkia suomenkielentaitoisia lukemaan Matti Tiisalan runokokoelman Päiviesi aika (Otava 1988).
Se on Haavikosta alkaneen romanttisen linjan huippusaavutus, ennen kuin 90-luvun runouden henkinen erämaa alkoi. Se on toki auttamatta vanhentunutta ja inhottavan raikasta, se puhuu rikollisesti käsittein ja on rasittavan tunnepitoista ja juolahtelevaa. Mutta vanhojen, kevytmielisten aikojen kunniaksi.
Ja kun suomenkielisistä runoteoksista puhutaan, pannaan vielä 20 Plimsollin eniten arvostamaa, taitavat jo olla kaikille tuttuja:

Aleksis Kivi: Kanervala (1866)
Kaarlo Kramsu: Runoelmia (1887)
Eino Leino: Helkavirret (1903 & 1916)
Einari Vuorela: Huilunsoittaja (1919)
Juhani Siljo: Selvään veteen (1919)
Uuno Kailas: Uni ja Kuolema (1931)
Joel Lehtonen: Hyvästijättö lintukodolle (1934)
Kaarlo Sarkia: Unen kaivo (1936)
P.Mustapää: Koiruoho, ruusunkukka (1947)
Aaro Hellaakoski: Sarjoja (1952)
Paavo Haavikko: Synnyinmaa (1955)
Tuomas Anhava: 36 runoa (1958)
Väinö Kirstinä: Lakeus (1961)
Eeva-Liisa Manner: Kirjoitettu kivi (1966)
Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966)
Pentti Saarikoski: Alue (1973)
Kari Aronpuro: Vähäfysiikka (1981)
Risto Ahti: Loistava yksinäisyys (1984)
Matti Tiisala: Päiviesi aika (1988)
Jouni Inkala: Tässä sen reuna (1992)

sunnuntaina, huhtikuuta 24, 2005


Sami Uotila-hahmo ja Gertrud Dreyerin elokuvassa Gertrud. Ilman rakkautta on kuin soutaisi ankkuri veteen unohtuneena.

Carl Th. Dreyerin viimeisessä elokuvassa Gertrud (1964) liike on kohmettunutta, niin kuin on silloin kun kaikki on jo kauan aikaa sitten päätetty ja lukittu, eikä millään tuoreella ole pääsyä pintaan. Keveiden improvisaatioiden ja juolahtelun estetiikka on kaukana hänen kupariin taotuista kohokuvistaan, jähmeistä asetelmista joissa on aina päähenkilö Gertrud ja vaihtuva mies. Jokaisen parin kohdalla on kysymys rakkauden poissaolosta, kauan sitten tehdyistä vääristä valinnoista jotka ovat johtaneet erämaahan.
Elokuvassa ihminen toimii niin kuin hänen kuuluu toimia. Jokaisessa kohtauksessa kohtaa raskaan tuttuuden, jonka ainoa viehätys perustuu siihen, että tunnistamalla itsensä lajinkaltaiseksi, vapautuu ainakin osittain persoonan kuolemisen kauhulta ja surulta. Tilanteiden tragiikka ei tule lähelle, kasvoillekaan asti, poikkeustapauksessa ilme vääristyy yli ja taas tragiikka katoaa.
Oman toimintansa sivustakatsoja on toivottoman syvällä siitä pisteestä jossa hän voisi tulla tapahtumansa tai sanomansa väliin.
Dreyer venyttää aikaa, kohtauksien kestoa ja tempoa. Ihmisistä tulee toisilleen riittävän kaukaisia, ettei puhtaasti psykologiselle tulkinnalle voi antaa sijaa. Samaa hitauttamisen metodia käyttää Fassbinder useassa elokuvassaan. Hänellä niin kuin Gertrudin Dreyerillä on kysymys Hollywoodista, Hollywoodin teatterielokuvasta, johon ei tuoda pelkästään uusia merkityksiä, vaan kokonaan uudenlainen paradigma. Nopeuttamalla kaikki kääntyisi melodraamaksi, joka on laji jota ei voi olla ilman yhteyttä. Nyt yhteys on venytetty äärimmilleen ja katki.

lauantaina, huhtikuuta 23, 2005

Jos luen Bahtinia, luen sitä Tuomas Kempiläisen rinnalla, illalla, ennen nukkumaanmenoa puhdistuakseni päivän aikana lukemastani roskasta.
Samaan käytti Heikinheimo Richterin Tasavireistä, puhdistumiseen.
Bahtinia ei lue filosofiana tai kirjallisuustieteenä (herrankristus!), vaan hartauskirjallisuutena. Löytäisiköhän joku ahkera rotta joskus sen Lev Pumpjanskinin käsikirjoitusarkistoon haudatun pääteoksen, jossa Bahtin selvittää kansantajuisesti reitin maallisesta taivasten valtakuntaan?
Unissakävijän navigointi
Sumussakävijän navigointi
Pimeänkävijän navigointi
Sokean navigointi
Nämä vielä työn alla olevat oppaat kävisivät silloin tarpeettomiksi.

Bahtinin sana (jota hän toistaa kirjassaan loputtomasti) tälle illalle:

Hegeliläisittäin ymmärretty yhtenäinen, dialektisesti kehittyvä henki voi synnyttää vain filosofisen monologin. Toisiinsa sulautumattomien tietoisuuksien moneus kukoistaa kaikkein huonoimmin monistisen idealismin pohjalta. Tässä mielessä yhtenäinen kehittyvä henki on Dostojevskille jopa kuvana täysin vieras. Dostojevskin maailma on syvästi pluralistinen. Jos sille haluaisin etsiä vertauskuvaa, jota kohti tämä maailma pyrkii, ts. Dostojevskin maailmankatsomusta vastaavaa kuvaa, niin sellainen kuva voisi olla kirkko, toisiinsa sulautumattomien sielujen yhteytenä, jossa sekä syntiset että vanhurskaat kohtaavat toisensa. Mahdollinen olisi myös kuva Danten maailmasta, jossa monitasoisuus ulotetaan ikuisuuteen, ja siinä on sekä katumattomia että katumuksentekijöitä, sekä tuomittuja että pelastettuja (Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Suom. Paula Nieminen ja Tapani Laine)

perjantaina, huhtikuuta 22, 2005


Tiesittekö muuten, että suomalainen nuori nykynainen kantaa matkassaan koko omaisuuttaan?
Hämmästykseni oli melkoinen kun näin toisen ja kolmannen kalliolaisboksin,
jossa ei ollut muuta kuin sänky, jääkaappi, lundia, tietokone ja koristeentapainen.
Henkariin napitettu takki oli Louis Vuitton-laukun jälkeen huoneiston kallein esine.
Jotenkin olin ajatellut näyttävän vaatetuksen viittaavan ainakin yhtä näyttävään asuntoon.
Tuli mieleen karismaattinen saarnamies, joka kuvailee helmiporttien säihkettä, mutta on menettänyt uskonsa. Tai blogimaailman (sellainenkin on) Mikko Moilanen, joka esittää blogien kommenttiosastoilla häikäiseviä ajatuksia, mutta blogistaan löytyy vain muutama merkintä (kelpo merkintä kuitenkin).
Uudesta elektroniikasta suomalaista nuorta nykynaista kiinnostaa ensin kannettavuus, sen jälkeen tekniset ominaisuudet.
Haiskahtaako tässä karavaanariudessa pieni keplottelu?
Jeesus varoitti keräämästä rikkauksia maanpäälle koska niitä ei saa mukaan taivasten valtakuntaan, mutta tekisikö portinvartija-Pietari poikkeuksen kiertelevän kerjäläismunkin kohdalla, jolla sattuu olemaan jokunen matkaan tarttunut tarvekalu mukanaan?
Vaikea sanoa.
Vai haluaako suomalainen nuori nykynainen pitää mukanakantamisellaan yllä livahtamisen optiota? Koskaanhan ei tiedä jos parempi mies sattuisi kohdalle, eikä kotiinhylätyn luokse tarvitsisi jättää mitään arvokasta?
Vaikea sanoa.

Croquis 3


Itämeri oli joskus meri. Sillä oli vihreä karvapohja,
joka liikuskeli edestakaisin mieltä vailla.
Mutta se pysyi silti eheänä mattona.
Se ei noussut pohjasta ylös,
se ei kiertynyt rullalle maton lailla,
eikä sitä viety muuttoautolla pois.
Sen sisään ei kääritty ruumista.
Täällä me asumme.
Luther on uskonsetämme
ja lapsuudenusko on omantunnon ääni rinnassa,
jonka kuulematta jättäminen johtaa ihmisen tuhoon.
Meren takana on huorien ja huumeiden Tallinna.
Toisille uskonsetä on Muhammed,
jota kuuntelemalla he pelastuvat, mutta me tuhoutuisimme.
Itämeri oli kaunis meri, mutta se tuhoutui.
Nyt me rukoilemme ja rakastamme saippua-altaan äärellä.
Hyvä niin. Emme tarvitse täällä kristallivirtaa.
Suomi on jo vanha maa. Ei niin vanha kuin Ranska tai Saksa.
Mutta riittävän vanha, ettei sen tarvitse lähteä kaikkiin humpsutuksiin mukaan.
Itä-Euroopan maissa panostetaan terveydenhuollossa uusiin tuuliin.
Täällä kehityksen voi estää yksi ainoa professori.
Tuolla hän kävelee rannalla. Hänellä on nuuskapurkki kädessään.
Hän heittää sen veteen.

torstaina, huhtikuuta 21, 2005

”Vietimme aikaa saunatiloissa sellaiset kolme tuntia. Mies istui vieressä, liikkumatta, tiputteli Dry-vodkan, laittoi tukkansa ja poistui.” (Jack Gorgan)

Dry-vodka on myrkkyä.
18 – vuotiaana minulla oli juhlien tullen tapana juoda sitä pullollinen.
Mutta aika ajoi ohi. Myrkytyksiin pyrkivän teini-iän mentyä siirryin nk. alkoholijuomiin.
Koskenkorva se on balsamia kurkulle, venäläisistä vodkista puhumattakaan. Homot nautiskelevat ruotsalaista Absolutia.
Mutta Dry-vodka on myrkkyä. Sitä ei voi verrata lasinpesunesteeseen, sillä lasinpesuneste ei ole puhdas myrkky.
Silti Alkosta saa. Mutta kuka ostaa?
Muistetaan tässä kohdassa että Viiltäjä-Jack eli arsenikilla.

Tyyli ennen kaikkea, sanoi kaverini siihen aikaan kun hänellä oli tapana poltella piippua Lester Young-tyyliin, pesä vinossa.
Tulitikkutehtaan tyttöä, jonka katsoin juuri, sanotaan Kaurismäen bressonlaisimmaksi. Epäilemättä näin onkin. Silti tuntuu siltä, että Bressonista Kaurismäellä on jäljellä vain minimalistinen tyyli, eikä juuri jälkeäkään kinematografiasta. Voisin sanoa, että Kaurismäki on tehnyt Bressonin taiteesta designiä, mutta en sano, koska elokuva on vaikuttava.
Ihmetyttää muuten miten ihmeessä Kaurismäki meni tärvelemään tuotantoaan Leningrad Cowboys-jutuilla, hänen elokuvissaanhan soi voittopuolisesti laadukas ja maulla valittu musiikki.

keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2005

Mitä lukea?

Joskus ihmiset kysyvät minultakin lukuvinkkejä.
Vaikea pähkinä.
Sen verran kyllä tulee mieleen, että Käytöksen kultainen kirja
ei tainnut olla Hitlerin peruslukemistoa.

KATSELIN KIRJOJA

Eeva-Liisa Mannerille

Antikvariaatti on katutason alapuolella: siellä myydään tuoreutensa menettänyttä.
Kirjapinot kohoavat kattoon. Pornoa saa kyyristellä lattianrajassa. Kauppias on jo aikaa sitten lakannut lukemasta. Hänestä on tullut ronski ja suurpiirteinen paskanluoja.
Kello kilahtelee tasavälein. Vain edestakaisella liikkeellä saa nappulaa. Se tiedetään niin Aleksiskivenkadulla kuin täälläkin.
Ummetuksesta kärsivä kahmii henkensä hädässä ja nousee portaat raskain askelin, kaksi täpötäyttä pussia heilahtelee kirkonkellonraskaasti, kahta pikkupussia housuissa ei enää mikään voima saa liikkeelle. Tarpeettoman keräilijä siirtää itseään kohti kotiaan, jossa aikoo jälleen kerran ahtaa kupunsa täyteen raskasta, kuidutonta, paskasta, sulamatonta.
Ja taas kilahtaa kello. Ripuloija viskaa silosäettä portaita alas. Lahjat ja arvostelukappaleet, kaiken eteensä sattuneen. Mikään ei imeydy hänellä ravinnoksi. Ervasti on sikäli tyytyväinen että kauppa käy, sontaa möyhitään eikä se pääse kovettumaan. Ja saahan siitä päivän päätteeksi kahvin. Google-mainoksilla ei saisi.

tiistaina, huhtikuuta 19, 2005

Etsin paikalliskanavan
ja lähden radio sylissä kävelemään
niin kauaksi että musiikki loppuu.
Autiota seutua. Pitää rakentaa siihen soittolava.
Lasken radion jokeen. Siinä se lipuu mutkaan ja näkyvistä.
(jatkuu…)

maanantaina, huhtikuuta 18, 2005

Kierrätystä

Kävin armeijan ylijäämävarastolla kysymässä polkupyörää. Ajattelin, että polkupyörällä olisi hyvä mennä kun kesä tulee. Käveleminen on ihmiselle epäluonnollisen hidasta, mielikuvitus on liian nopea, sen takia noustiin ratsaille, sen takia avaruussukkula herättää ahdistusta. Odottelin siinä, kun joku asepukuinen toimitteli virkailijan kanssa asioitaan. Mietiskelin Tapani Kansaa ja Saija Varjusta. Miksi iskelmätähti kaahaa? No siksi iskelmätähti kaahaa, olen kirjoittanut, koska hänellä on niin kova kiire tuolle puolen, sinne mistä työkseen laulavat.
Vihdoin asepukuinen väistyi ja tuli minun vuoroni.
– Hyvää päivää. Olisiko teillä polkupyöriä?
– Ei ole ja sillä selvä.

lauantaina, huhtikuuta 16, 2005

On ikävä todeta, että ihmisen fyysinen toiminta-alue pienenee sitä mukaan kun hänen henkinen toiminta-alueensa kasvaa.
Tätä lakia vastaan taistelevat viinan koloistaan rohkaisemat hengen matkaajat kapakan edustoilla nyrkein.
Joskus kuvittelin, että lukukammioiden sivistys olisi käyttökelpoista materiaalia ulkomaailmassa. Näin ei ole, koska tuodessaan ajattelukykyä kammio vie puhekyvyn. Sanotaankin että puhekyky ei ole sujuvaa ajattelua, vaan samanpaikkaisuutta keskustelutoverin kanssa.

tiistaina, huhtikuuta 12, 2005


Tahdon päästä rantamille kauniin maan,
missä ikirauha asustaa...

- Helluntailaislaulua muistinvaraisesti

lauantaina, huhtikuuta 09, 2005

Väsynyt Hiroshige matkalla Kiotoon

Hiroshige on köyhä ja rahapulainen,
muttei juoppo niin kuin monet, krapulainen.
On tärkeää ettei Hiroshige kanna kuin vain tiettyjä passioita mukanaan.
Hän kävelee paljon
ja on aina rahapulainen,
matkaa Kiotoon, mutta ei koskaan krapulainen.
Tokaidon tiellä on viisikymmentäkolme pysähdyspaikkaa.
Kisokaidon tiellä kuusikymmentäyhdeksän.
Yhden elämän varrella on kaksikymmentäkahdeksan
kuutamomaisemaa, kahdeksan näkymää Biwajärveltä
ja sata Edosta.
(Väliaikainen merkintä)

Erinomainen uusi blogi on ShitDiary.
Laadukkaasti kirjoitettu ja aiheeltaan rajattu kolmen henkilön jatkotarina. Pelätä sopii, että blogin päivitys on tulevaisuudessa harvenemaan päin. Vuoden kokonaismuoto voisi olla jo kelpo romaani.

Vielä rotanmyrkystä

Kuva-aihe:
Aukean yksinäisyyteen kuoleva rotanmyrkynsyönyt.

Mieluiten tyhjä kaupungintori keskipäivän aikaan, auringonpaahde, lyyhistyvä,
kuivuva, hajuhaitaton.

Hyvä myrkky vie muualle kuolemaan, ei koloon haisemaan vaan pellolle, torille, jättömaalle (niin kuin Pasolinin). Olen nähnyt loukatun miehen poistuvan hymyillen seurasta.

perjantaina, huhtikuuta 08, 2005


Voitokkaan Hiroshigen (1797-1858) kuvaus äkillisestä sateesta.

Lukitessani ovea
etuseteli pyyhkiytyi viemäriin.
Väriä irtosi kaupungista sieltä täältä.
Turha rukoilla sateenvarjon alla.
Sateessa kaikki on kohdalla tai
ulottumattomissa.


Rotanmyrkky ei tapa heti. Myrkytetty eläin ehtii raahautua koloonsa kuolemaan, eikä jää myrkkypaikalle varoittavaksi esimerkiksi lajitovereilleen.
Kahvilan varastossa myrkytetään, mutta myös kahvilan tytöllä on rotanmyrkyn vaikutus.
Asia on helppo huomata kun katsoo ovista poistuvia kumaria miehiä.
Kumaruus on pään, silmien ja suun, vetoa sukuelimen puoleen.
Terveitä miehiä tulee ovissa vastaan. Hyvä ryhti kertoo säännöllisistä yhdynnöistä. Katsokaa rentoutta, jolla he tilaavat kahvinsa, luontevuutta sananvaihdossa ja kihlojen kiiltoa.
Ulkona myrkytetyt miehet laahautuvat varjoihin, josta eivät enää saman päivän aikana tokene aurinkoon.

torstaina, huhtikuuta 07, 2005

VETTÄ TEMPPELISTÄ

Suosittelen Hesekieltä, jos ei ole pelattavaa ja ulkona satelee niin kuin on luvattu. Tästä elähdyttävästä pätkästä tulee mieleeni joskus lukemani novelli, en muista kenen, jossa novellihenkilöt huomaavat riemukseen talon alla virtaavan crack- huumetta.
Tässä ei virtaa crack-huumeetta.

"Sitten hän vei minut takaisin temppelin ovelle. Ja katso, vettä kumpusi temppelin kynnyksen alta itään päin, sillä temppelin etusivu oli itää kohti. Ja vesi juoksi alas temppelin oikeanpuolisen sivuseinämän alitse, alttarin eteläpuolitse.
Sitten hän toi minut ulos pohjoisportin kautta ja kierrätti minut ulkopuolitse ulkoportille, joka antoi itää kohden; ja katso, vesi virtasi oikeanpuoliselta sivuseinämältä päin.
Mennessänsä itää kohti mies, mittanuora kädessään, mittasi tuhat kyynärää ja antoi minun käydä veden poikki: vettä oli nilkkoihin asti.
Sitten hän mittasi tuhat ja antoi minun käydä veden poikki: vettä oli polviin asti. Sitten hän mittasi tuhat ja antoi minun käydä poikki: vettä oli lanteisiin asti.
Sitten hän mittasi tuhat: tuli virta, jonka poikki minä en voinut käydä, sillä vesi nousi uimavedeksi, virraksi, josta ei voinut käydä poikki.
Niin hän kysyi minulta: "Oletko nähnyt, ihmislapsi?" ja kuljetti minua ja toi takaisin pitkin virran rantaa. Mutta kun minä tulin takaisin, niin katso: virran rannalla kasvoi hyvin paljon puita molemmilla puolin. Ja hän sanoi minulle: "Nämä vedet juoksevat itäiselle alueelle, virtaavat alas Aromaahan ja tulevat mereen; niiden jouduttua mereen vesi siinä paranee. Ja kaikki elolliset, kaikki, jotka liikkuvat, virkoavat elämään kaikkialla, mihin tämä kaksoisvirta tulee. Ja kaloja on oleva hyvin paljon; sillä kun nämä vedet sinne tulevat ja vesi paranee, niin kaikki virkoaa elämään, minne vain virta tulee. Ja kalastajia seisoo sen rannalla. Een-Gedistä Een-Eglaimiin asti se on oleva yhtä verkkoapajaa. Siinä on kaikenlaisia kaloja, aivan kuin suuren meren kaloja, hyvin paljon. Sen rämeet ja lätäköt eivät parane: ne jätetään suolan valtaan."
(Hesekiel 46)

keskiviikkona, huhtikuuta 06, 2005


William Butler Yeatsin runo Innisfreen järvisaari (The Lake Isle of Innisfree) on niin kaikkialta luettavissa, että siteeraan siitä vain itseäni juuri nyt miellyttävän säkeen:
"mehiläisiäni yksin kuuntelen" (Aale Tynni).
Ja lisäksi: runouden kultakaupungin olisi oltava kuvan jehovalainen, eikä mikään kahviloiden Pariisi tai Moskovan valot. Eksoottista naapuria hämmästelevän ja intoilevan turistin säkeitä ei kukaan jaksa lukea. Miksi? Koska Pariisista tulee hetkessä kotimaa kotimaan vittumaisuuksineen, mutta ajantakainen kiiltokuva on ja pysyy.

maanantaina, huhtikuuta 04, 2005

Teatteriesityksen valmistumista voi seurata välähdyksittäin Olen kuullut on kaupunki tuolla-blogissa. Luvassa sitä kuuluisaa suttua prosessin keskeltä.

sunnuntaina, huhtikuuta 03, 2005

Pientä variointia>>

Huhtikuu on kuukausista julmin, nostattaa
syreenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja halun, virkistää
tunnottomat juuret kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, peitti
maan unohduksentuovaan lumeen, ruokki
pientä elämää mukuloissa.

Huhtikuu on kuukausista julmin,
kasvattaen syreenejä kuolleesta maasta, sekoittaen
muiston ja halun, ravistaen hereille
tunnottomat juuret kevätsateellaan.
Talvi piti meidät lämpiminä, peittäen
maan unohduksentuovaan lumeen, ruokkien
vähäistä elämää mukuloissa.

Julmin kuukausista on huhtikuu,
joka kasvattaa syreenejä kuolleesta maasta,
sekoittaa muiston ja halun, ravistaa hereille
tunnottomat juuret kevätsateellaan.
Talvi piti meidät lämpimänä, peitti
maan lumen unohdukseen,
ruokki vähäistä elämää mukuloissa.

Julma huhtikuu pakottaa syreenit esiin
kuolleesta maasta,
sekoittaa muiston ja halun, herättää kevätsateellaan
tunnottomat juuret.
Talvi piti meidät lämpiminä
peittäen maan unohduksentuovaan lumeen,
ruokkien vähäistä elämää mukuloissa.

T.S.Eliot: Autiomaa (alkua), suom. J. Viikilä.
Puhtaita lauseita>>

Aamulla heräsin ja panin vaatteet päälle. Kuusenoksat olivat sinivihreitä. Innon parteen laitettiin vasta uudet laudat. Tulin alas, pesaisin itseni ja menin ulos. Talot ja ne kaikki muut ovat täällä kovalla kentällä. Pekka lähti löylystä ja meni ulos. Seinänraoissa oli säkkiriivejä. Olin illalla siantakkukentällä pihlajan luona. Ihmiset juovat kirkkaasta lasista puhdasta vettä. Kaikki oli valkeana ja tummana. Honka ja mänty ja petäjä on sama puu ja raita on paju. Menin saunan ja joen välistä ojan suulle. Menin hirsiläjän päälle ja katsoin rantaan. Juoksin lumelle ja se kesti. Äsken kuu oli koulun päällä ja nyt se on tuolla saarekkeen kuusien kohdalla. Kerran olin tästä paikasta nähnyt haukkoja oikein korkealla liitämässä. Kun eteisestä meni vanhaan pirttiin, laskeutui alaspäin. Sisällä oli paljon kuusenoksia, ne tuoksuivat kuuselta. Haisi sateelta ja naamassa tuntui kostealta. Kävelin matalassa metsässä vähän aikaa. Kävyt ovat aina korkealla latvassa. Onpa mukava kun olen näin aamulla käynyt yksin täällä asti. Ulkona satoi enemmän lunta ja siellä oli jo vaikka ketä. Pilvien ja tähtien yläpuolella on taivas. Illalla rupesimme nukkumaan.
(Lauseet Antti Hyryn romaanista Alakoulu)

lauantaina, huhtikuuta 02, 2005

Croquis 2

penttilähtöinen

Tyttö tuli pajukosta ja tarjosi korista.
Otin pahan omenan.
Veri vivahti suussa, mieli meni.
Elinikäinen sairaus alkoi levitä haiman sisuksista.
Paha kota,
siemenet eivät pysyneet näpeissä,
niistä kasvoi synkkiä varjoja.
Ensi kesänä ei koho nyi,
eikä päiviin Outlookin äänimerkkiä.



Imuroin netistä Tarkovskin oppilastyön Tiejyrä ja viulu (1960). Ihmeellisen kaunis ja vilpitön elokuva kiusatun viulistipojan ja tietyömiehen ystävyydestä. Elokuvaa katsoessa herää tunne siitä, että tekijä on tosissaan ja kantaa taiteilijan vastuuta hyvän sanoman levittämisestä. Työ on taitava, muodoltaan täydellinen, mutta ei missään kohdassa näppärä tai nokkela. Siinä oppilastyö, jossa ei ole mitään todistamisen tai poseeraamisen makua. Ei mitään väärennettyä.

perjantaina, huhtikuuta 01, 2005

Reklamaatio lehtipisteen naisesta

Vain korppikotkan vatsalaukku on yhtä hapan kuin lehtipisteenne myyjätär.
Onko häneltä jäänyt huomaamatta että ulkona paistaa aurinko?
Minkä tahansa asian läpivieminen olisi ollut tehtävänä yhtä mahdoton kuin saada sukkapuikko villikissan perseeseen. Tein ostokseni muualla.

LÄÄHÄTYSPUHELUT

”Läähätyspuhelut ovat puhdasta sisältöä. Ne eivät kommunikoi. Niistä puuttuu kaikki muoto ja kuorrutus.” (Fransheimer)

Käytettyjen alusvaatteiden myymisessä internethuutokaupassa on omat riskinsä. Korkeimman huudon tekijähän pääsee käsiksi myyjän tietoihin. Kannattaa miettiä heittääkö käytöstä poistetut aluskerrat roskikseen tai kierrätykseen, vai haluaako vielä ansaita niillä jokusen sentin. Toiset kieltäytyvät myymästä miespuolisille huutajille. Tällöin kyllä minimoidaan läähätyspuheluiden mahdollisuus, mutta estetään samalla miehiä hankkimasta edullisia merkkipäivälahjoja naisystävilleen.

Todellisia läähätyspuheluita tapahtuu kuitenkin harvemmin. Kerran minua syytettiin sellaisten soitteluista. En tietenkään ollut syyllistynyt moiseen. Juttu meni poliisille kun soittelut numerostani eivät loppuneet. Soittojen kohde oli vanha tyttöystäväni. Asia ratkesi kun sain itse samanlaisen puhelun kännykkääni omasta numerostani. Asuin silloin yksin. Oli aamuyö ja olin kävelemässä metsän poikki kotiani kohti. Sellainen pelottaa. Rohkeasti kuitenkin astuin asuntooni. Läähätys kuului yhä puhelimestani.Olohuoneen ovelta näin Tanskandoggini nuolemassa lattialla olevaa luuria. Siitä lähtien en ole käyttänyt pikanäppäintoimintoa puhelimestani.
Poeettisen kuvan saalistaja liikkuu metsäaukealla etsien Möriken niittyä.
Olen istuskellut siinä jonkin aikaa
odotellen tekstiviestiä metsästä.
Hänellä on selvästi vaikeuksia löytää lukemaansa.
 
Site Meter