Jos ihminen kuolee nuorena, hän kuolee inhottavasti, mädäten. Vanhetessaan jalkaterä alkaa paljastaa kauneuttaan. Liha haihtuu hiljalleen sen ympäriltä ja luitten muoto tulee esiin. Se on jalan henkistyminen, jalan kauneuden aika
Kahmia-ahmia-nuori ei ole nähnyt vielä erämaan aurinkoa ja käärmettä. Luvattuun maahan tullaan aina laihoina, luut paistaen.
Ja märin hiuksin (Punaisen meren ylitys).
Mennen muistelemisen täytyy liittyä vanhusten itsetuhoviettiin. Tuhoamalla aktiivisen muistelun päällekirjoituksella elämänkokemukset, vanhus varustautuu tyhjyyttä varten.
Silti yhä uudet muistot, ne jotka tallentuivat joskus ja eletään vasta nyt, pyrkivät hänen luokseen. Traagista on se, ettei nykyisyydellä, vaikka kuinka kuivattaisi, pysty tappamaan teini-ikää joka tarjoaa ensikokemuksia milloin mistäkin ärsykkeestä.
Tämä tarkoittaa sitä, että kuolla voi vain isosti, suuren surun ja elämän täyttymättömyyden vallassa (tämä edellyttää tietenkin terveyden armottomuutta).
Joku nuori lihaisa neito sanoo: vanhana minä alan kulkea kauempana. Kauempaa minä näytän nuoremmalta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kauemmaksi menen. Niinhän se tapahtuu. Lopulta olen niin kaukana, etten enää näe enkä kuule ihmisiä, silloin ihminen on kuollut, poissa muiden ihmisten luota.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti