ISÄ JA POIKA 1

Kovin erilaisia olemme isäni kanssa. Emme kuitenkaan niin erilaisia, että tulisimme keskenämme loistavasti toimeen. Toimemme näyttäytyvät lähes poikkeuksetta vastakkaisina. Välittävänä kätenä, pyyhkivänä, putsaavana, toimii äiti.
Yhteentörmäyksemme koskevat poikkeuksetta vain yhtä asiaa, sitä tyypillistä riidanaiheuttajaa: omistamista. On nimittäin niin, että minä en halua omistaa mitään, isä taas lähes kaikkea. Minä luovun kernaasti mistä tahansa omistuksesta, hän taas ei mistään.
Minä joka en mielelläni esineellistä, vaan saan nautintoni aineettomasta, joudun kai tässä selostuksessani selvyyden vuoksi turvautumaan konkreettisiin esimerkkeihin.
Ummetus alkoi isällä jo varhain. Ennen syntymääni, sanoo äiti. Alkujaan hän oli vain pienen ja tarpeettoman materian keräilijä. Se ei vielä merkinnyt pientä kivistävää vatsaa kummempaa. Hän keräsi postimerkkejä. Hankkiutui hiljalleen filatelistien piireihin ja tilasi lehteä. Postimerkit ovat pientä, kuivaa sellukuitua, jotka ovat ennen joutumistaan kansioihin ja vitriineihin viettäneet liikkuvaa elämää. Voisi jopa sanoa että harva niin pieni ja merkityksetön materia tekee niin suuria ja nopeita maantieteellisiä liikkeitä kuin postimerkki.
Siihen aikaan isän aamut venyivät vessassa. Ruuansulatuksen hidastuminen ei kuitenkaan tuottanut myöhästymisiä kummempia ongelmia. Minä taas olin jo silloin merkillepantavan nopea ulostaja. Huoneessani oli pahvilaatikoita, jotka täyttyivät viikoittain hylkäämistäni leluista ja lehdistä. Automaattipylly, äitini antoi minulle jo lapsena kuulun lempinimeni. Hänen ei ollut juuri koskaan tarvinnut pyyhkiä takalistoani vessakäyntien jälkeen. Tilanne oli tietenkin löystymisen edetessä muuttuva päinvastaiseksi.
Tehkäämme aikaharppaus. Vuosiin jolloin, sekä ylä- että alakerran vessat olivat aamut pitkät punaisella. Minä en saanut pysymään sisälläni käytännössä mitään. Olin murrosiässä. Vaihtelin tyttöjä minkä ehdin. Jo muutama vaihdettu sana riitti kohta tuottamaan minulle kyllästymisen. Erotiikka ja sensualismi eivät olleet alaani. Isä taas vietti yhtä paljon aikaa elämänsä naisen kanssa makuuhuoneessaan kuin itsekseen vessassa. Makuuhuoneessa kaikki oli hidasta ja yksityiskohtaista: keräilyä, aina uusien tuntemattomien aistimusten tallettamista aistikokemusten kokoelmaan. Mitään villiä hän ei kuitenkaan harrastanut, voisinpa väittää että harjaantunutkaan silmä ei olisi huomannut tuoreita päivityksiä hänen rakastelutavoissaan, niin pieniksi hänen varianttinsa olivat käyneet. Samahan pätee kaikkeen muuhunkin keräilyyn: mitä syvemmälle harrastuksessa menee, sitä pienemmiksi käyvät keräilijän kannalta mittaamattoman suuret ja ratkaisevat muutokset. Lopulta kalleinta on identtinen.
Siihen aikaan isä oli jo ehtinyt siirtyä postimerkeistä suurempiin kuituihin. Hän oli alkanut keräämään antiikkia. Kotimme täyttyi liinavaatekaapeista ja peileistä. Kaikkialla oli niin paljon tarpeetonta tavaraa, että huoneistossa liikkuminen oli vaikeaa. Isä oli myös lihonut reilusti. Hänen liikkeensä olivat muuttuneet hitaiksi ja pidättyviksi. Suurimman osan ajastaan hän viettikin ihaillen kokoelmiaan joiltakin olohuoneen jugendsohvista: sulatellen. Muun osan ajastaan hän tutki katalogeja ja kävi antiikkiliikkeissä ja huutokaupoissa. Töissä hänen ei tietenkään enää tarvinnut käydä. Onhan selvää että hänen laillaan arvoesineisiin perehtynyt tekee väistämättäkin niin kannattavia kauppoja, että varallisuutta kertyy kuin huomaamatta. Silti mistä tahansa esineestä luopuminen oli hänelle tavattoman raskasta.
Minä taas puolestani elän täysin palkkatyön ikeessä. Ja työttömyyden kasvaessa on alituisesta työpaikanvaihtamisesta muodostunut yhä suurempia ongelmia.

Jatkuu…

(Päättyisikö tämä kertomus niin, että isäni räjähtäisi ja minä kuihtuisin olemattomiin?
Poika, joka on aina tasaisesti rasittanut viemärijärjestelmää, luiskahtaisi sinne kerran itse
yhtä olemattomana tuottamansa jätteen kanssa? Rankaisisinko isää kaupungin horisontaalisen tilan käytöstä? Pasilan pilvenpiirtäjähankkeen aktivistit valitsisivat vertikaalista elämää ehdottavan attentaattinsa uhriksi juuri isäni?
Vai palaisiko isän ullakot ja varastoraennukset jonkin onnettomuuden seurauksena?
Entä joutuisinko minä joskus ottamaan opiksi, sisäistämään? Johtaisiko se tasapainoiseen elämään?)