KALEVA 7.6.2010
RUNOJA KERTOMUSTEN KATVEESTA
RUNOKOKOELMA
Jukka Viikilä: Runoja II.
Gummerus 2010.
Jukka Viikilä toinen runokokoelma Runoja II on nimeä ja kantta myöten suoraa jatkoa esikoiselle. Se on paljon runsaampi, nykyrunokokoelmaksi suorastaan paksu. Neljääntoista osastoon sisältyy sekava joukko erikoisia runoja, joita ensilukemalta yhdistää toisiinsa vain kuivan toteava tyyli ja armollinen huumori elämän käsittämättömyyden äärellä.
Nykyrunoutta on karkeasti yleistäen moitittu liiasta itseensä kietoutumisesta, vain marginaaliselle älymystönosalle avautuvista kielipeleistä. Oli syytöksistä mitä tahnasa mieltä, on mahdotonta nähdä niiden toteutuva Viikilän kohdalla.
Niin säännönmukaista ja selkeää on hänen kielenkäyttönsä, ettei mitään mierkitysrakenteita horjuttavia häiriöitä synny. Monitulkintaisuus on läsnä toisella tasolla. Se nousee esiin lauseiden väleistä, maailmasta itsestään, jota kieli valaisee. Sanat ovat välineitä, joilla runous kaivetaan esiin.
Runot ruotivat ihmisen erhetyväisyyttä arjen ja ikuisuuden mittakaavoissa, ajatuksia, joita emme tienneet ajattelevamme, ja muuta selkeästi rajattujen maailmankuvien ulkopuolelle jäävää elämää.
Sävy on aforistinen.
Pitkätkin runot koostuvat painavista päälauseista, joiden rinnastumisessa on sinfoninen tuntu: ” Taskussa on taitettu vihkonen. Se oikeutaa taivaspaikkaan, jos uskoo mitä siihen on kirjoitettu. // Lompakossa on 15x10 cm paperipala. Se oikeutaa sataan hehtariin maata. Kun lappusen vie liki silmiään, ei näe reunojen yli.”
Ajatus on, että lukija törmää käsitykstensä rajoihin, kuin näkymättömiin seiniin. Viikilä venyttää nopeat oivalluksensa runon mittaisiksi käyttäen tarkkoja, vivahteikkaita rinnastuksia. Niistä syntyy runojen omalaatuinen ajattomuus.
Runot, joissa Jeesus, Pietari, Peter Franzen ja Anna Abreu seikkailevat, ovat lähempänä Juha Seppälän Suomen historian absurdeja elämäkertoja tai Petri Tammisen tiivistettyä kerrontaa kuin nykyrunon valtavirtaa.
Oikeastaan Viikilän runot liippaavat järkiään läheltä proosaa. Tarinat ovat niin tuttuja, että niiden kertominen voidaan sivuuttaa ja keskittyä merkityksellisiin yksityiskohtiin tai arkea järkyttävään ironiseen sattumaan: ”Jokainen on kuullut kiiltävästä salkusta lentoterminaalin lattialla, siiehn ei saa koskea. Mutta kun on paikalla, matkalle lähdössä, sitä ei koskaan huomaa.”
Laajassa kokoelmassa on toki kohtia, joissa kirjoittaja on päästänyt itsensä liian helpolla. Napakoiden yleistyksien tavoittelu saattaa johtaa viisasteluun: ”Miksi onkimies istuu yksin? / Koska se, joka valehtelee kalille, valehtelee muillekin.” Myös pitkät listarunot, Eläimen arvuuttelu ja Ihmisen arvuuttelu ovat kovin heppoisia. Ne ovat toki viihdyttäviä, mutta itsetarkoituksellisen virtuoosimaisella tavalla.
Runoja II kattaa parikin inspiroitunutta luomistyötaä. Se on laaja katsaus tekijänsä runomaailmaan. Ohjelmallista on ohjelmattomuus, kaikenlaisten ideoiden toteuttaminen löyhän otsikon puitteissa.
Se on voimannäyte, vuolaasti kehuttua edeltäjäänsäkin onnistuneempi. Tosin kukaan ei tainnut kaivata lisätodisteita. Onko Viikilän pöytä nyt puhdas seuraavaa, mahdollisesti hallitummin purkautuvaa teosta varten?
Pauli Tapio