Kaukokaipuu on suosittu taiteen ponnin, mutta harvoin se synnyttää muuta kuin epätarkkaa ja ihannoivaa pintatason ilmiöiden kuvausta.
Silloin kuin kirjailija ampuu väärinymmärryksessään roimasti kuvauskohteensa ohi, voi syntyä jotakin arvokasta. Ja kaikkein vaikuttavin kirjallisuus varmasti syntyykin näistä poeettisista ohilaukauksista ja sumeilemattomasta haulikon käytöstä tilanteissa joissa tarkkuuskivääri on standardi. Mutta silloin kysymys onkin jo jostakin muusta, aavan meren tuonpuoleisesta tai paikasta missä on jo kauan kukkineet omenapuut.

Sen harvan kerran kun olen saanut lukea jotakin kaukokaipuun synnyttämää kirjallisuutta, joka kuvailee Suomea, on vaikutelma ollut masentava, parhaimmillaan koominen, ei koskaan poeettisesti arvokas.

Volter Kilven Gulliver on kuusissakymmenissä ja viisastunut suunnitellessaan merimatkaa pohjoisnavalle. Hän tietää kaukokaipuun ansat ja viettelykset:

”Nytkin sain myötäänsä kitkoa kuin rikan kärkeä taimimaasta alinomaista ajatuksenitua siitä, mitä ihmeitä navantakaiset merenummet, joita en vielä ollut nähnyt ja joita tieteni mikään ihmisaluksen köli ei tätä ennen vielä ollut halkonut, mitä ihmeitä silmäni ja tietoni niissäkin taas oli kohtaava ja kokeva? Kitkoa kuin rikanhyötyä taimimaasta, sanon, sillä sen verran olin toki kuusissa kymmenissä vuosissani ja menneiltä matkoiltani raitistunut, että tiesin, että merkillisinkin on hyvin tavallista, kun siihen tottuu ja likeltä tarkastelee, ja että loittouden viehteet ovat ensimmäiset lumeet, jotka läsnä oleva yltään varistaa. Koskas olet vuoren vierteillä tavannut sitä sineä, joka silmääsi liehtoi peninkulmain matkoilta? Rosoista vuoren kylkeä vaan ja kaljua sammaletta.”