torstaina, huhtikuuta 30, 2009

”En valvo tahdosta (niin kuin kansalainen, jonka asiat ovat kunnossa), valvon maanpäällisen rakkauden epätoivosta.”
– Risto Ahti: Narkissos talvella (1982)
Eräänä päivänä mies ampuu koiransa ja itsensä. Eikö hän tiennyt virkeistä kahdeksantuntisista kannustavien työkavereiden seurassa? Eikö hän tiennyt miltä tuntuu kun on pöytävaraus lauantai-illaksi? Kun odotuttaa kaunista naista hotellin aulassa?
Jos hän oli työtön, rahaton tai toisinajattelija, miksei hän ryöstänyt pankkia ja matkustanut yhdeksi illaksi aurinkoon? Ostanut raikasta kookospähkinään tehtyä drinkkiä, miksei hän ostanut Brasilian sataa kauneinta naista? Vuokrannut Mercedestä, nahkaratin kosketusta, hierovaa moottorinääntä, kirjallista seuraa, miksi ei kymmentä koskettavinta säettä? Miksei hän maannut aurinkotuolissa ja ampunut lintua taivaalta, kampittanut pikkupoikaa ja varastanut hänen äitiään? Eikö hän tiennyt että on tekoja joiden jälkeen ihminen lakkaa pelkäämästä? Jonka jälkeen hän voi käyttää kaikkia kykyjään, eikä pelko kahlitse häntä? Miksei hän mennyt plastiikkakirurgille ja muuttanut loppuiäkseen ikuiseen onneen? Eikö hän tiennyt miten onnelliseksi tekevät lääke ja huume? Eikö hän tiennyt että ei ole masennuta ja krapulaa? Eikö hän tiennyt että on olemassa Jumala? Luuliko hän arvaavansa onnen arvaamattomuuden? Eikö hän tiennyt että ihmisen saa leijumaan puolen metrin korkeuteen? Eikö hän tiennyt Emmylou Harrisista? Eikö hän tiennyt miehestä joka halusi junan alle, mutta ensin ajettuaan sillä maailman ääriin? Eikö hän tiennyt niistä vapauttavasti säkeistä jotka mies kirjoitti ravintolavaunussa? Niistä maisemista? Alkoholista? Lihallisesta rakkaudesta jota löytyi kaikkiin tarpeisiin joka vaunusta? Eikö hän tiennyt yhä uusista hienovaraisista onnentiloista joita jokainen uusi raja synnytti? Eikö hän tiennyt että mies halusi junan alle luettuaan listan elämän ihanimmista asioista?

keskiviikkona, huhtikuuta 29, 2009

”Joustavan kepeyden vastakohta, kömpelyys ja kankeus, johtuu usein siitä, että ihmiset rasituksekseen ajattelevat liian paljon itseään, ja kömpelyys yhä vain lisääntyy, kuten tunnettua, mitä enemmän huomio kiinnitetään omaan henkilöön.”

– Yrjö Hirn: Esteettinen elämä (1914)
Tehtiin kolme suunnitelmaa: 1. Jätetään temppeli paikalleen, mutta rakennetaan sen päälle kupoli. 2. Nostetaan temppeli jonkinlaisella hydraulisella nostimella kokonaisena ylemmäs. 3. Sahataan temppeli palasiksi, siirretään palat ylängölle ja kootaan temppeli mahdollisimman alkuperäisen kaltaiseksi.

Sahaamme Abu Simbelin temppeliä
tuhanteen palaan sahaamme Abu Simbelin temppeliä
olemme sahaajia Amerikasta,
sahaajia Afrikasta, sahan mestareita Suomesta

Monumentit leikataan kolmeen tuhanteen 20-tonniseen palaan. Työ alkoi 1964 ja kestää neljä vuotta. Koska uusi sijaintipaikka on tasamaata, on tehtävä keinotekoiset vuoret temppelien taustaksi - tähän tarvitsemme modernia betonitekniikkaa.

Siirrämme Abu Simbelin temppeliä
tuhannessa osassa siirrämme Abu Simbelin temppeliä
ennen Assuanin suurpadon valmistumista
suurta tuhotulvaa,
ennen kuoleman ensivoimien kosketusta

lauantaina, huhtikuuta 25, 2009

Luovutin DVD-kiistassa. Se tapahtui kotiolosuhteet huomioon ottaen hyvin akustoidussa huoneessa. Pimeässä. Piikkituolissa. Jääpala suussa. Eristetyssä tilassa jossa oli helppo antautua uskolle, toivolle ja rakkaudelle, kaikille kolmelle joita hifiharrastus edellyttää.

torstaina, huhtikuuta 23, 2009

On ehdottomasti elokuu.

Ahvenet katsovat yksinäisen miehen tuulilasista sisään.

Pilotti lentää kohti eläkettään.

Auto pölläyttää harmittoman ukkospilven.

Leski ajaa tandempyörää.

Liikennevalot kysyvät: jatkatko vai palaatko?

Naapuri nostaa painavaa pyykkiä.

On ehdottomasti elokuu.

Kahvi on pohjaan palanutta ja hyvää.

Sadetta kestää koko Mannerheimintien.

Metsässä matkustaa hyttynen.

Laituri karkaa.

Liikennevalot kysyvät: jatkatko vai palaatko?

Nainen kantaa pakettia, lihaa vai kalaa?

Mies kantaa pakettia, lihaa vai kalaa?

On ehdottomasti elokuu.

Roikka kompastuttaa sepelillä.

Pimeässä kaikki mitä ei valaista on hirveä.

Kesän jatkuessa pellon ääni ohenee.

Kirjastossa kuiskimista, leikki että olisi salaisuuksia.

Kahvilassa on riittävän kiireistä odotella.

Kun naidaan, muulin korvat räpsivät.

Liikennnevalot kysyvät: jatkatko vai palaatko?

Polkupyörä on niin harva.

Näitä ei kirjoiteta nekrologiin, vaimoa, lapsia, huolenpitoa.

Taksi vie viimeisen valonaran lastinsa kaupungista.

On ehdottomasti elokuu.

Hautajaisista tuodaan kakkua. Laatikosta annetaan ruokalusikka.

Louhikko kuivuu.

Lompakossa juuri nyt vanhentuva paperi.

Suklaakerros irtoaa nautittavasti kuivuneen kakun päältä.

Elämä on mutkikas tie kohti vanhainkotia.

Maantiellä ihminen, kuralätäkkö ja rekka-auto.

Liikennevalot kysyvät: jatkatko vai palaatko?

On ehdottomasti elokuu.

Vauva valaisee sängynalusen.

Kristallikruunu ilmoittaa pommituksen alkamisesta.

Viemärit kohisevat, mutta vatsassa on rauhallista
”Ajoitus on huumorin tärkein osatekijä, mutta myös kauhu ja maailmanloppu perustuvat ajoitukseen.”

– Jaakko Yli-Juonikas: Uudet uhkakuvat (2003)

tiistaina, huhtikuuta 21, 2009



”Työläästi hahmottuvia, horjuvia ajatuksen raakileita, viime hetkellä oivallettuja todellisia merkityksiä, lukemattomia ideanpilkahduksia jotka eivät ehtineet kehittyä kokonaisnäkemyksen kypsyyteen, valmiiksi kypsyneitä kuvitelmia jotka epätoivon vimmassa hylätään hallitsemattomina, vaikeita valintoja ja torjumisia, tuskallisia poistoja ja lisäyksiä, sanalla sanoen kampia ja rattaita, näyttämövaihdosten välineistöä, tikapuita ja pirunkuoppia, kukonsulkia, punaista maalia ja mustia läiskiä.”

– Edgar Allan Poe: Komposition filosofia, suom. Minna Castren.
Jos Valentinon puvustasi löytyy kissankarva, kohtaat yhteisöllisen naurun: me kaikki pukeudumme huonosti.
Mutta jos hakeudut vaaraan, teollisuusalueille ja alikulkutunneleihin poeettisen kuvan vuoksi ja tulet piestyksi, olet kauhuinesi yksin.
Jos kuva on kirkas, se selkeyttää kuin päivänvalo huoneen, näyttää pölyn ja kissankarvat.
(loitsu 80-luvulta)

hyvä hyvä herran ruoska vie venomin demoni
paha paha ruoskan herra vie venomin demoni
hyvä hyvä herran koira vie venomin demoni
paha paha koiran herra vie venomin demoni

hyvä paha herran ruoska vie venomin demoni
paha hyvä ruoskan herra vie venomin demoni
hyvä paha herran koira vie venomin demoni
paha hyvä koiran herra vie venomin demoni

paha hyvä herran ruoska vie venomin demoni
hyvä paha ruoskan herra vie venomin demoni
paha hyvä herran koira vie venomin demoni
hyvä paha koiran herra vie venomin demoni

maanantaina, huhtikuuta 20, 2009

Toisaalta on muistettavaEn väitättäisi näin ellen Joka
tapauksessa olisi välttämätöntäEhdoin tahdoin en lähti
siMutta silti huomioisinTässäkään en jättäisiVarmuudel
la voin todetaEhkemme kuitenkaan oleVastuullisempaa ol
isi pyrkiäVäistämättä mieleeniJos minun ei olisi pakko
Viimeistään nyt on tunnustettavaEn varmaankaan ole täy
sin väärässä josKuunneltuani nytEsittäisin tähän välii
Mieltäni on askarruttanutOlisin välinpitämätön ellenKo
hdakkoin olisi varmasti soveliastaPyytäisin vielä kert
aalleenTotta kai jos ajattelemmeIlman muuta on selvääE
räänlaisena ajatusleikkinä voisinOn myös ratkaistavaVä
ittäisin että olisi välinpitämätöntäVastatakseni edell
iseen aion nytLeväperäisyyttä lienisiEpäröimättäTodenn
äköisempää on kuitenkinJos nyt heti emme ala toteuttaa
Vastuullisena ja asianomaisenaOlisiko aikaTuntematta a
siaa sen syvällisemminPohdiskeltuaniVäistämätöntä lien
ee ja lieniPystypäin en lähtisi väittämäänJos asialla
olisi vain tämä puoliPuolueettomana uskaltaisinOnkohan
kuitenkaan asianmukaistaEdeltäjääni viitaten olisi vah
ingollistaTämän kaltaisilla kysymyksillä on tapanaOn n
euvoteltava myös niiden osapuoltenVuorenvarmasti on as
pektejaMelkeinpä veikkaan ettäEn tahtoisi käyttää ruma
a kieltä
”Tarvitaan yksi ainoa poeettinen yksityiskohta, jotta kuvittelu asettaa meidät uuden maailman eteen. Siitä lähtien yksityiskohta vie voiton laajalta näköalalta. Yksi ainoa kuva – kunhan se vain on uusi – avaa maailman. Maailma muuttuu koko ajan, kun sitä katsotaan kuvittelun tuhannesta ikkunasta.”

– Gaston Bachelard: Tilan poetiikka (1957), suom. Tarja Roinila.
Kirjoitin kerran autovarkaan, joka saatuaan moottorin käyntiin, heti koki auton omakseen ja ryhtyi myymään sitä oikealle omistajalle.
On myönnettävä ettei hän tehnyt suuria kauppoja, muutamia kymppejä vaihtoi omistajaa. Hän oli ystävällinen mies joka ei uhkaillut eikä tupakoinut. Eikä hän pitänyt kiirettä kahvihetkistä, joissa kertoi juttuja joita valtaosin jaksoi kuunnellakin. Myönnyin joihinkin, mutta en saanut niistä erityisen toimivia.

sunnuntaina, huhtikuuta 19, 2009



Nykyaikainen elämä vaatii vastapainokseen yksinäisiä hetkiä jolloin voi harjoittaa vapautuneesti puhdasta pahuutta.
”Onniko? Siinä on mukavuutta, järjestystä ja rakennettua jatkuvuutta, jotka ovat minulle täysin vieraita. Onnettomuuksissa näkee, miten kohtalon iskut murskaavat onnen rakennelmat. Tässä mielessä minä olen rauhallinen. Olen suojassa onnettomuuksilta, sillä minulla ei ole rakennelmia. Olen surun ja ilon mies. Onnettomuuden ja onnen vaihtoehdon vastakkainen vaihtoehto. Elän alastomana ja yksin, perheettä, ystävittä, harjoittaen elannokseni ammattia, joka on niin kykyjeni alapuolella että hoidan sen vasemmalla kädellä ajattelematta muuta kuin ruuansulatustani ja hengitystäni. Tavanomainen henkinen tilani on mustaa, sameaa ja synkkää surua. Mutta henkeni yötä halkovat usein odottamattomat ja ansaitsemattomat ilonleimahdukset, jotka sammuvat heti mutta jättävät silmiini tanssivia kultaisia tuikkeita.”

– Michel Tournier: Keijujen kuningas (1970), suom. Annikki Suni.

lauantaina, huhtikuuta 18, 2009

Sääennustajalta ei puutu lempeä.
Lääkäriltä ei puutu lempeä.
Taikurilta ei puutu lempeä.
Mutta minulta puuttuu.
Syvän kuopan osaan kaivaa,
mutta löydän sieltä vain murikoita ja juuria.
En näy televisiossa, mutta bussin ikkunassa.
En osaa kertoa mitä hän panisi huomenna päällensä,
onko märkää vai kuivaa.
En saa naisen säärtä liikahtamaan kosketuksellani,
enkä osaa sanoa miten kauan hän elää.
En osaa sopivana hetkenä hävittää itseäni taivaan tuuliin.

perjantaina, huhtikuuta 17, 2009

”Mutta kuka on nähnyt käen? Kuten monen muunkin elävän olennon kohdalla, nimi on olentoa tunnetumpi.”

– Gaston Bachelard: Tilan poetiikka (1957), suom. Tarja Roinila.
Joku ylittää kaupunginrajan kävellessään keittiöstä olohuoneeseen. Mutta talon kohdalla oli joskus kartano ja kaikki missä hän nyt asuu, oli sisäänkäyntiä. Maata oli niin pitkälle kunnes tuli vettä ja vettä pääsi veneellä. Veneessä syntyi riita veljesten, perijöiden kesken ja toinen heitettiin veteen. Mutta tätä kaikkea ja muutamaa muutakin kaikkea piti susi reviirinään ja se oli tyytyväinen näkymättömiin järjestelyihinsä. Hevonen juoksi luonnonniityllä mutta pysähteli ja kompuroi, se aisti vanhan kouluratsastuskentän jonka holtittomat puut ja kukat olivat siementäneet.

torstaina, huhtikuuta 16, 2009

Mitä enemmän huoneesta vie tavaroita, sitä läsnä olevammaksi pää muodostuu. Mitä vähemmän hän luennosta ymmärtää, sitä läsnä olevampana hänen päänsä havaitaan. Joku on kirjannut pään läsnäoloa hidastelevasta, takaisin arkeen etsivästä autosta. Toisen pään muuttaa rakkaus, toisen himo. On nähty miten yksinäisestä päästä muodostuu hiljalleen julkinen. On seurattu hitaasti annostellun ja kerralla vyörytetyn rahan vaikutuksia pään läsnäoloon. Hirveltä on viety vasa ja nähty emon pään täydellinen välinpitämättömyys läsnäolostaan. On houkuteltu vehkeilijä vastaamaan teoistaan. On vanhennettu palkittua päätä rajusti. On havaittu että tunnekylmyys hikoilee tunteita uloimmille kasvoille. Vielä on horjutettu tenniskatsomoiden tasapainoa sivuuttamalla vuorottelu. Ja mitä enemmän ja nopeammin huoneeseen palauttaa tavaroita, sitä läsnä olevammaksi ei pää, mutta pään palautuminen käy.
Osastolla hän näkee tv:stä kuvia Marsista,
tutkimushuoneessa monitorista oman sydämensä.
Hän on ollut vaihto-oppilaana Australiassa
ja tietää ettei mikään ole sisäelimiä kauempana.
Hän käy pääovilla tupakalla.
Vastapäisen rakennuksen takana hän ei ole koskaan käynyt.
Mutta hän on juonut saunan jälkeen olutta
erilaisilla parvekkeilla yhdeksän kertaa.
Viikon päästä hän makaa sängyssä ja aistii
miten kaukana ja kaikkialla hänen ruumiinsa lopettelee toimintojaan.
Toisin kuin luullaan, kukaan hänessä ei taistele vastaan.
Mutta tämä kaikki on tekstiä jota hänen mielensä kirjoittelee
juuri lukemansa kirjan rytmeihin.
”Usein ihminen kuvittelee silloin kun hän luulee kuvailevansa – ja yrittää saada aikaan hauskan kuvauksen siinä luulossa, että hauskuus tekee siitä opettavaisen. Tämä valheellinen lajityyppi kattaa kokonaisen kirjallisuuden haaran. ”

– Gaston Bachelard: Tilan poetiikka (1957), suom. Tarja Roinila.

keskiviikkona, huhtikuuta 15, 2009

Luoti matkaa halki maiseman, unelmoi lihasta, mutta tyytyisi puuhunkin. Luoti ylittää tyhjän laitumen. Lävistää harvan ladon. Puhkaisee sian ravinnottoman vatsan. Ja hidastuessaan sen unelmat kiihtyvät.

*

Kolikko lentää Aasiasta Amerikkaan. Kärsivällisesti se kerää bakteereja ja kasvattaa arvoaan. Laupiaasti se antautuu vaihdon välineeksi välittämättä miksi vaihtuu. Se hidastuu pöydällä, jossa sille on uskottu valta valita vastakkaisista vaihtoehdoista, se on empivinään, tippuvinaan, häviävinään, löytyvinään. Se on lohduttavinaan, kiihottavinaan ja armahtavinaan. Joskus se oli kultaa, mutta tuli vuolluksi. Nyt se, niin kuin hostia, viestii kaukaisesta mutta mittaamattomasta onnesta. Silti kolikko ei ole symboli jonka koira nielaisee ja alkaa voida pahoin. Se ei ole aurinko tai kuu onnettomien taivaalla. Sen ympyräaiheen toistuminen kaikkialla on tyystin merkityksetöntä. Joskus kun unelmat käyvät suuriksi, se on niin pieni, että makaa nostamatta räkälän lattialla.

tiistaina, huhtikuuta 14, 2009

Vuorelta tippuu irtokiveä ja soraa. On totta että kerran se on tasainen kuin ranta, mutta läkähtynyttä kiipeilijää se tuskin auttaa. Ravintolan terassilta, kylmien juomien seurasta voi nähdä hänen kilvoittelunsa kokonaisuuden. Yöksi se antaa toimeliaan unen. Hakku kuin kellon tikitys tai leikkijunan kolke, asemalla leivonnainen.
Uskovaisen linnun on nähty työskentelevän kevään alkupäivistä saakka. Jyvä jyvältä se siirtää vuorta toiselle puolelle järveä. Lajinsa aikana se uskoo saavuttavansa päämäärän. Iloinen on laulu kuvitteellisen vuoren harjalta.

maanantaina, huhtikuuta 13, 2009

Lenkkipolulla vastaani tulee tavallisen kaunis ikäiseni nainen ja ehdottaa yhdyntää. Hänen asunnossaan odottaa mustasukkaisuuteen sairastunut avomies ja hakkaa minut hoitokotiin loppuelämäkseni. Olen naisen lahja itselleen, hänen vapautuksensa sairaaksi käyneestä elämästä. Olen miehen kömpelö lahja avovaimolleen, hänen lahjansa omalle kiimalleen. Olen avioparin yhteinen kolmekymmentäviisivuotislahja.
Lenkkipolulla vastaani tulee tavallisen kaunis ikäiseni nainen ja ehdottaa yhdyntää. Hänen asunnossaan vietämme elämämme ihanimmat kaksi viikkoa jonka jälkeen jompikumpi meistä tapaa lenkkipolulla uuden ulkoilija ja viettää hänen kanssaan elämänsä toiset ihanimmat kaksi viikkoa. Näin ruumis jatkaa kuolemaansa. Lenkkipolkua.
Lenkkipolulla vastaani tulee tavallisen kaunis vanha koira, joka on eksynyt omistajiltaan. Koko päivän ja seuraavan kuljemme kerrostalolta toiselle, tähystämme ikkunoita. Jos se olisi pentu, kuolisin sen kanssa yhtä aikaa.

sunnuntaina, huhtikuuta 12, 2009

Mies perusti pienen tuontiyrityksen ja juoksi
auton perässä köysi kaulassa
pimeää metsätietä kaksikymmentä kilometriä.
Istu alas ja kuuntele missä raha liikkuu. Rauhallisesti
laske käsi virtaan ja ota omasi.
Anna naisten tulla luoksesi.
Kun nouset tuolista, kiveltä, raitiovaunun penkiltä,
missä tahansa istutkin,
anna vanhan itsesi jäädä siihen, väsymään.
Anna naisten tulla luoksesi.
Ole valmis menettämään kaikki, aivan kaikki, pienimmän tähden.
Ja huomaat kuinka kaikki käy helpoksi,
yhdentekeväksi, kaikkea tärkeämmäksi.
Miten mitätön on suurin tappio. Miten valtava pienin voitto.
Anna naisten tulla luoksesi.
Yhtäkään suunsoittajaa älä pidä niin vähäpätöisenä
ettet viitsisi häntä mitätöidä.
Yhtäkään kunnioittavaa niin pienenä
ettet jakaisi kaikkea rakkauttasi.
Mies perusti pienen tuontiyrityksen ja juoksi
auton perässä köysi kaulassa
pimeää metsätietä kaksikymmentä kilometriä.
Kaksikymmentä yhdentekevää kaikkein onnellisinta kilometriä.

perjantaina, huhtikuuta 10, 2009

(Pitkäperjantaina)

Jos ihminen kuolee nuorena, hän kuolee inhottavasti, mädäten.
Hän on merkillistä ainetta joka synnyttää kuolevaisia tunteita.
Himoitsemme sitä mikä on maatuvaa, emme ikuista.
Jos ihminen elää kauan, liha haihtuu hiljalleen
ja luitten muoto tulee esiin. Luut museoidaan,
vaikka niillä ei ole muuta käyttöä.
Kuolleina syntyneitä ikuisia ajatuksia.
Koko iltapäivän koira järsii teollista luuta. Ylläpitää rakentamisen ja purkamisen ääntä. Niin väljää rakennusta. Koko iltapäivän. Teollista luuta. Niin suopeaa ylläpitämistä.

tiistaina, huhtikuuta 07, 2009

Hovimies tarkkaili japanilaista autoa ja totesi sielunsa moniosaiseksi yksimieliseksi rakastettavaksi kokonaisuudeksi. Siinä missä hevosretki oli aistimusten hidas sekamelska, auto tarjosi yhden ainoan itsensä sisään kiitävän kuvan. Hevosen saattoi ohjastaa ruoansulatuksensa läpi ja röyhtäistä, odotella kokonaisselityksen muotoutumista, autolla taas ajaa mielikuvituksensa äärimmäiselle laidalle.

perjantaina, huhtikuuta 03, 2009

Hovimies, johon oikku on ajastettu kuin kireä vieteri, ilmestyy juhlien sivuovelle. Samalla tavalla metsänreunaan ilmestyy metsän villi sisin. Auringon laskun ja nousun risteävässä, vilkkaassa hämärässä. Hovimies on plastisten naisten ympäröimä, vaikka on tottunut lakoaviin oviin ja enemmän salamaniskuihin kun mietoihin huumeisiin. Hänessä on pinkeä, määräajan siittävä vieteri kuin mätärantu perunan sisällä, mutta hän ei hae lihan iloa vaan sukukuntaa, hän ei hae kirjallista juttuseuraa vaan yhtä kaksitavuista joka avaisi kirjastonsa, hän kulkee salin poikki kuin tyhmäksi toistettu vitsi ja jatkaa huoneesta toiseen, rakennuksesta, maanosasta, aatteesta ja maailmanselityksestä toiseen ja on aina yhtä näkyvillä ja aina vain ratkaisevan hetken muodista jäljessä.
1.

käsirukista kehruujennyyn, kehruujennystä vienoon jokapäiväiseen täyttämättömien tilojen pehmeiden käyntiäänten hyppyselliseen teeskentelyä, jaksottaisuutta vapaana esitettyyn, viriö pirtakoukku pingotin: linnun kohta, rukin hidastuminen jota kaukainen moottori jatkaa jota kärpänen jatkaa jota etäinen melkein kuuluvaksi muuttuva jatkaa, rukiksi sekin, ja naiset ovat riviin sijoitetut pystysuorat värttinät sunnuntaikutsut liikkuvat vaunut johon valmiiksi karstatut hahtuvat suljetaan

2.

Hovimiehet ja sotilaat keksivät leikiksi koko aikakauden ja jäykistyivät haarniskoihin ja kasvoja eloisampiin asuihin, hovimiehet ja sotilaat räjähtivät verisoseeksi haarniskoiden sisään ja kaatuivat kuin suuret ruukut ja olivat enemmän asetta kuin lihaa enemmän merkkiä kuin merkittävyyttä pitkiä asiavirkkeitä yhdestä virikkeestä, hovimiehet ja sotilaat tutkivat hilpeyden, juorun ja juolahduksen ja syntyi sotilaan koira, sarjallisten reittien jaksottainen huvi, sekin erikoinen sisältö: mies ja eloisuus saivat molemmat omat ruumiinsa, hovimiehet ja sotilaat jättivät baldakiininsa paistuakseen kuin dromedaarit automaattisissa vartaissa ja punahehkuisina kävivät harhailevia käsitteitä vastaan,
parittomia, aitaamattomia sisältöjä vastaan tekokynsin ja - jäsenin kuin sudenhampainen etruski, määräajaksi lihallistettu kulunut kasku, irtoseinien kätkössä koristautuva aikakaudestaan myöhästyvä pääministeri.
 
Site Meter