Toisaalta on muistettavaEn väitättäisi näin ellen Joka
tapauksessa olisi välttämätöntäEhdoin tahdoin en lähti
siMutta silti huomioisinTässäkään en jättäisiVarmuudel
la voin todetaEhkemme kuitenkaan oleVastuullisempaa ol
isi pyrkiäVäistämättä mieleeniJos minun ei olisi pakko
Viimeistään nyt on tunnustettavaEn varmaankaan ole täy
sin väärässä josKuunneltuani nytEsittäisin tähän välii
Mieltäni on askarruttanutOlisin välinpitämätön ellenKo
hdakkoin olisi varmasti soveliastaPyytäisin vielä kert
aalleenTotta kai jos ajattelemmeIlman muuta on selvääE
räänlaisena ajatusleikkinä voisinOn myös ratkaistavaVä
ittäisin että olisi välinpitämätöntäVastatakseni edell
iseen aion nytLeväperäisyyttä lienisiEpäröimättäTodenn
äköisempää on kuitenkinJos nyt heti emme ala toteuttaa
Vastuullisena ja asianomaisenaOlisiko aikaTuntematta a
siaa sen syvällisemminPohdiskeltuaniVäistämätöntä lien
ee ja lieniPystypäin en lähtisi väittämäänJos asialla
olisi vain tämä puoliPuolueettomana uskaltaisinOnkohan
kuitenkaan asianmukaistaEdeltäjääni viitaten olisi vah
ingollistaTämän kaltaisilla kysymyksillä on tapanaOn n
euvoteltava myös niiden osapuoltenVuorenvarmasti on as
pektejaMelkeinpä veikkaan ettäEn tahtoisi käyttää ruma
a kieltä

”Tarvitaan yksi ainoa poeettinen yksityiskohta, jotta kuvittelu asettaa meidät uuden maailman eteen. Siitä lähtien yksityiskohta vie voiton laajalta näköalalta. Yksi ainoa kuva – kunhan se vain on uusi – avaa maailman. Maailma muuttuu koko ajan, kun sitä katsotaan kuvittelun tuhannesta ikkunasta.”

– Gaston Bachelard: Tilan poetiikka (1957), suom. Tarja Roinila.

Kirjoitin kerran autovarkaan, joka saatuaan moottorin käyntiin, heti koki auton omakseen ja ryhtyi myymään sitä oikealle omistajalle.
On myönnettävä ettei hän tehnyt suuria kauppoja, muutamia kymppejä vaihtoi omistajaa. Hän oli ystävällinen mies joka ei uhkaillut eikä tupakoinut. Eikä hän pitänyt kiirettä kahvihetkistä, joissa kertoi juttuja joita valtaosin jaksoi kuunnellakin. Myönnyin joihinkin, mutta en saanut niistä erityisen toimivia.

Nykyaikainen elämä vaatii vastapainokseen yksinäisiä hetkiä jolloin voi harjoittaa vapautuneesti puhdasta pahuutta.

”Onniko? Siinä on mukavuutta, järjestystä ja rakennettua jatkuvuutta, jotka ovat minulle täysin vieraita. Onnettomuuksissa näkee, miten kohtalon iskut murskaavat onnen rakennelmat. Tässä mielessä minä olen rauhallinen. Olen suojassa onnettomuuksilta, sillä minulla ei ole rakennelmia. Olen surun ja ilon mies. Onnettomuuden ja onnen vaihtoehdon vastakkainen vaihtoehto. Elän alastomana ja yksin, perheettä, ystävittä, harjoittaen elannokseni ammattia, joka on niin kykyjeni alapuolella että hoidan sen vasemmalla kädellä ajattelematta muuta kuin ruuansulatustani ja hengitystäni. Tavanomainen henkinen tilani on mustaa, sameaa ja synkkää surua. Mutta henkeni yötä halkovat usein odottamattomat ja ansaitsemattomat ilonleimahdukset, jotka sammuvat heti mutta jättävät silmiini tanssivia kultaisia tuikkeita.”

– Michel Tournier: Keijujen kuningas (1970), suom. Annikki Suni.

Sääennustajalta ei puutu lempeä.
Lääkäriltä ei puutu lempeä.
Taikurilta ei puutu lempeä.
Mutta minulta puuttuu.
Syvän kuopan osaan kaivaa,
mutta löydän sieltä vain murikoita ja juuria.
En näy televisiossa, mutta bussin ikkunassa.
En osaa kertoa mitä hän panisi huomenna päällensä,
onko märkää vai kuivaa.
En saa naisen säärtä liikahtamaan kosketuksellani,
enkä osaa sanoa miten kauan hän elää.
En osaa sopivana hetkenä hävittää itseäni taivaan tuuliin.

”Mutta kuka on nähnyt käen? Kuten monen muunkin elävän olennon kohdalla, nimi on olentoa tunnetumpi.”

– Gaston Bachelard: Tilan poetiikka (1957), suom. Tarja Roinila.

Joku ylittää kaupunginrajan kävellessään keittiöstä olohuoneeseen. Mutta talon kohdalla oli joskus kartano ja kaikki missä hän nyt asuu, oli sisäänkäyntiä. Maata oli niin pitkälle kunnes tuli vettä ja vettä pääsi veneellä. Veneessä syntyi riita veljesten, perijöiden kesken ja toinen heitettiin veteen. Mutta tätä kaikkea ja muutamaa muutakin kaikkea piti susi reviirinään ja se oli tyytyväinen näkymättömiin järjestelyihinsä. Hevonen juoksi luonnonniityllä mutta pysähteli ja kompuroi, se aisti vanhan kouluratsastuskentän jonka holtittomat puut ja kukat olivat siementäneet.

Mitä enemmän huoneesta vie tavaroita, sitä läsnä olevammaksi pää muodostuu. Mitä vähemmän hän luennosta ymmärtää, sitä läsnä olevampana hänen päänsä havaitaan. Joku on kirjannut pään läsnäoloa hidastelevasta, takaisin arkeen etsivästä autosta. Toisen pään muuttaa rakkaus, toisen himo. On nähty miten yksinäisestä päästä muodostuu hiljalleen julkinen. On seurattu hitaasti annostellun ja kerralla vyörytetyn rahan vaikutuksia pään läsnäoloon. Hirveltä on viety vasa ja nähty emon pään täydellinen välinpitämättömyys läsnäolostaan. On houkuteltu vehkeilijä vastaamaan teoistaan. On vanhennettu palkittua päätä rajusti. On havaittu että tunnekylmyys hikoilee tunteita uloimmille kasvoille. Vielä on horjutettu tenniskatsomoiden tasapainoa sivuuttamalla vuorottelu. Ja mitä enemmän ja nopeammin huoneeseen palauttaa tavaroita, sitä läsnä olevammaksi ei pää, mutta pään palautuminen käy.

Osastolla hän näkee tv:stä kuvia Marsista,
tutkimushuoneessa monitorista oman sydämensä.
Hän on ollut vaihto-oppilaana Australiassa
ja tietää ettei mikään ole sisäelimiä kauempana.
Hän käy pääovilla tupakalla.
Vastapäisen rakennuksen takana hän ei ole koskaan käynyt.
Mutta hän on juonut saunan jälkeen olutta
erilaisilla parvekkeilla yhdeksän kertaa.
Viikon päästä hän makaa sängyssä ja aistii
miten kaukana ja kaikkialla hänen ruumiinsa lopettelee toimintojaan.
Toisin kuin luullaan, kukaan hänessä ei taistele vastaan.
Mutta tämä kaikki on tekstiä jota hänen mielensä kirjoittelee
juuri lukemansa kirjan rytmeihin.

”Usein ihminen kuvittelee silloin kun hän luulee kuvailevansa – ja yrittää saada aikaan hauskan kuvauksen siinä luulossa, että hauskuus tekee siitä opettavaisen. Tämä valheellinen lajityyppi kattaa kokonaisen kirjallisuuden haaran. ”

– Gaston Bachelard: Tilan poetiikka (1957), suom. Tarja Roinila.

Luoti matkaa halki maiseman, unelmoi lihasta, mutta tyytyisi puuhunkin. Luoti ylittää tyhjän laitumen. Lävistää harvan ladon. Puhkaisee sian ravinnottoman vatsan. Ja hidastuessaan sen unelmat kiihtyvät.

*

Kolikko lentää Aasiasta Amerikkaan. Kärsivällisesti se kerää bakteereja ja kasvattaa arvoaan. Laupiaasti se antautuu vaihdon välineeksi välittämättä miksi vaihtuu. Se hidastuu pöydällä, jossa sille on uskottu valta valita vastakkaisista vaihtoehdoista, se on empivinään, tippuvinaan, häviävinään, löytyvinään. Se on lohduttavinaan, kiihottavinaan ja armahtavinaan. Joskus se oli kultaa, mutta tuli vuolluksi. Nyt se, niin kuin hostia, viestii kaukaisesta mutta mittaamattomasta onnesta. Silti kolikko ei ole symboli jonka koira nielaisee ja alkaa voida pahoin. Se ei ole aurinko tai kuu onnettomien taivaalla. Sen ympyräaiheen toistuminen kaikkialla on tyystin merkityksetöntä. Joskus kun unelmat käyvät suuriksi, se on niin pieni, että makaa nostamatta räkälän lattialla.

Vuorelta tippuu irtokiveä ja soraa. On totta että kerran se on tasainen kuin ranta, mutta läkähtynyttä kiipeilijää se tuskin auttaa. Ravintolan terassilta, kylmien juomien seurasta voi nähdä hänen kilvoittelunsa kokonaisuuden. Yöksi se antaa toimeliaan unen. Hakku kuin kellon tikitys tai leikkijunan kolke, asemalla leivonnainen.
Uskovaisen linnun on nähty työskentelevän kevään alkupäivistä saakka. Jyvä jyvältä se siirtää vuorta toiselle puolelle järveä. Lajinsa aikana se uskoo saavuttavansa päämäärän. Iloinen on laulu kuvitteellisen vuoren harjalta.

Lenkkipolulla vastaani tulee tavallisen kaunis ikäiseni nainen ja ehdottaa yhdyntää. Hänen asunnossaan odottaa mustasukkaisuuteen sairastunut avomies ja hakkaa minut hoitokotiin loppuelämäkseni. Olen naisen lahja itselleen, hänen vapautuksensa sairaaksi käyneestä elämästä. Olen miehen kömpelö lahja avovaimolleen, hänen lahjansa omalle kiimalleen. Olen avioparin yhteinen kolmekymmentäviisivuotislahja.
Lenkkipolulla vastaani tulee tavallisen kaunis ikäiseni nainen ja ehdottaa yhdyntää. Hänen asunnossaan vietämme elämämme ihanimmat kaksi viikkoa jonka jälkeen jompikumpi meistä tapaa lenkkipolulla uuden ulkoilija ja viettää hänen kanssaan elämänsä toiset ihanimmat kaksi viikkoa. Näin ruumis jatkaa kuolemaansa. Lenkkipolkua.
Lenkkipolulla vastaani tulee tavallisen kaunis vanha koira, joka on eksynyt omistajiltaan. Koko päivän ja seuraavan kuljemme kerrostalolta toiselle, tähystämme ikkunoita. Jos se olisi pentu, kuolisin sen kanssa yhtä aikaa.

Mies perusti pienen tuontiyrityksen ja juoksi
auton perässä köysi kaulassa
pimeää metsätietä kaksikymmentä kilometriä.
Istu alas ja kuuntele missä raha liikkuu. Rauhallisesti
laske käsi virtaan ja ota omasi.
Anna naisten tulla luoksesi.
Kun nouset tuolista, kiveltä, raitiovaunun penkiltä,
missä tahansa istutkin,
anna vanhan itsesi jäädä siihen, väsymään.
Anna naisten tulla luoksesi.
Ole valmis menettämään kaikki, aivan kaikki, pienimmän tähden.
Ja huomaat kuinka kaikki käy helpoksi,
yhdentekeväksi, kaikkea tärkeämmäksi.
Miten mitätön on suurin tappio. Miten valtava pienin voitto.
Anna naisten tulla luoksesi.
Yhtäkään suunsoittajaa älä pidä niin vähäpätöisenä
ettet viitsisi häntä mitätöidä.
Yhtäkään kunnioittavaa niin pienenä
ettet jakaisi kaikkea rakkauttasi.
Mies perusti pienen tuontiyrityksen ja juoksi
auton perässä köysi kaulassa
pimeää metsätietä kaksikymmentä kilometriä.
Kaksikymmentä yhdentekevää kaikkein onnellisinta kilometriä.

(Pitkäperjantaina)

Jos ihminen kuolee nuorena, hän kuolee inhottavasti, mädäten.
Hän on merkillistä ainetta joka synnyttää kuolevaisia tunteita.
Himoitsemme sitä mikä on maatuvaa, emme ikuista.
Jos ihminen elää kauan, liha haihtuu hiljalleen
ja luitten muoto tulee esiin. Luut museoidaan,
vaikka niillä ei ole muuta käyttöä.
Kuolleina syntyneitä ikuisia ajatuksia.

Koko iltapäivän koira järsii teollista luuta. Ylläpitää rakentamisen ja purkamisen ääntä. Niin väljää rakennusta. Koko iltapäivän. Teollista luuta. Niin suopeaa ylläpitämistä.

Hovimies tarkkaili japanilaista autoa ja totesi sielunsa moniosaiseksi yksimieliseksi rakastettavaksi kokonaisuudeksi. Siinä missä hevosretki oli aistimusten hidas sekamelska, auto tarjosi yhden ainoan itsensä sisään kiitävän kuvan. Hevosen saattoi ohjastaa ruoansulatuksensa läpi ja röyhtäistä, odotella kokonaisselityksen muotoutumista, autolla taas ajaa mielikuvituksensa äärimmäiselle laidalle.

Hovimies, johon oikku on ajastettu kuin kireä vieteri, ilmestyy juhlien sivuovelle. Samalla tavalla metsänreunaan ilmestyy metsän villi sisin. Auringon laskun ja nousun risteävässä, vilkkaassa hämärässä. Hovimies on plastisten naisten ympäröimä, vaikka on tottunut lakoaviin oviin ja enemmän salamaniskuihin kun mietoihin huumeisiin. Hänessä on pinkeä, määräajan siittävä vieteri kuin mätärantu perunan sisällä, mutta hän ei hae lihan iloa vaan sukukuntaa, hän ei hae kirjallista juttuseuraa vaan yhtä kaksitavuista joka avaisi kirjastonsa, hän kulkee salin poikki kuin tyhmäksi toistettu vitsi ja jatkaa huoneesta toiseen, rakennuksesta, maanosasta, aatteesta ja maailmanselityksestä toiseen ja on aina yhtä näkyvillä ja aina vain ratkaisevan hetken muodista jäljessä.

1.

käsirukista kehruujennyyn, kehruujennystä vienoon jokapäiväiseen täyttämättömien tilojen pehmeiden käyntiäänten hyppyselliseen teeskentelyä, jaksottaisuutta vapaana esitettyyn, viriö pirtakoukku pingotin: linnun kohta, rukin hidastuminen jota kaukainen moottori jatkaa jota kärpänen jatkaa jota etäinen melkein kuuluvaksi muuttuva jatkaa, rukiksi sekin, ja naiset ovat riviin sijoitetut pystysuorat värttinät sunnuntaikutsut liikkuvat vaunut johon valmiiksi karstatut hahtuvat suljetaan

2.

Hovimiehet ja sotilaat keksivät leikiksi koko aikakauden ja jäykistyivät haarniskoihin ja kasvoja eloisampiin asuihin, hovimiehet ja sotilaat räjähtivät verisoseeksi haarniskoiden sisään ja kaatuivat kuin suuret ruukut ja olivat enemmän asetta kuin lihaa enemmän merkkiä kuin merkittävyyttä pitkiä asiavirkkeitä yhdestä virikkeestä, hovimiehet ja sotilaat tutkivat hilpeyden, juorun ja juolahduksen ja syntyi sotilaan koira, sarjallisten reittien jaksottainen huvi, sekin erikoinen sisältö: mies ja eloisuus saivat molemmat omat ruumiinsa, hovimiehet ja sotilaat jättivät baldakiininsa paistuakseen kuin dromedaarit automaattisissa vartaissa ja punahehkuisina kävivät harhailevia käsitteitä vastaan,
parittomia, aitaamattomia sisältöjä vastaan tekokynsin ja - jäsenin kuin sudenhampainen etruski, määräajaksi lihallistettu kulunut kasku, irtoseinien kätkössä koristautuva aikakaudestaan myöhästyvä pääministeri.

”Anonyymiksi itsensä tuntevan ihmisen olemassaolo ei ole välttämättä yhtä heikko kuin hänen itsetuntonsa. Ympäristö tarjoaa identiteettejä kyllä. Yksilö hahmottaa itsensä ja toimii niiden mukaan. Näin tapahtuu joka päivä jokaiselle. Kuoleman jälkeenkin jatketaan tätä ihmisen tekemistä jonkin aikaa. Mielisairaan osalta tapahtuu fikseerautuminen, ympäristö toteaa: hullu mikä hullu. Sairas taas valitsee identiteettinsä historiasta, eläin- tai kasvikunnasta, mytologiasta, jotta se olisi kaikille selvä, edustava, pysyvä ja lopullinen. Emme tiedä, keitä olemme, ellei meille sitä sanota. Toisten puheiden ja reaktioiden sirpaleista saamme itsemme koota ja kokemuksillamme, muistoillamme ja spekulaatiolla kuvamme tarkastaa ja tarkentaa. Ehkä näin on paras. Laupiaampaa lienee, että vieraidenkin mielikuvitus on meitä luomassa, ei yksin omamme, joka voisi heittäytyä hillittömäksi. ”

– Veijo Meri: Kuviteltu kuolema (1974)

RUDIMENTTEJA (Rührtrommel)

tunturi meturi tunturi tunturi metsuri
tunturi metsuri metsuri tulli muuri
tulli tulli muuri tulli muuri muuri
kellari vekseli kellari vekseli kellari
kellari vekseli kellari vekseli kellari
vekseli vekseli ke kellari vekseli
kellari vekseli kellari kellari
ve vekseli kellari vekseli kellari
vekseli vekseli va va valtikka naamio
valtikka valtikka na na naamio valtikka
naamio naamio lo lo lossi kä kä käärme
lo lo lossi kä kä käärme lä lähetti lä
lähetti vu vu vuoromestari vu vu
vuoromestari maakunta viemäri maakunta
maakunta viemäri maakunta viemäri viemäri

TAKAKANSI

Kiinanpalatsikoirilla on nähty hienoja Kiinanpalatsikoirista tehtyjä turkiksia. Niiden emäntien luontevaa alastomuutta on epäilty myös nyljetyksi. Tämä on kuitenkin sivu seikka. Etsivä kiertelee työpäivän päätteeksi köyhimmissä kaupunginosissa ja pysähtelee puistojen kohdalla. Lounastunnilla hän syö vain toisillaan täytettyjä eläimiä. Kaisaniemen puistosta hän löytää epäilyttävän polkupyörän. Hän viskaa sen mielestään veteen. Hän yliviivaa listaansa sattumanvaraisesti ja jättää sen näkyvälle paikalle asemaravintolaan. Illalla hän ajaa kaikki viivaamansa kohdat läpi. Hän istuu pimeässä autossa. Hän nukkuu pimeässä huoneessa. Hänen taskussaan, laukussaan ja äsken ostetussa hautamaassaan on pimeää. Lisäksi hän on alkanut naukkailla iltaisin. Mutta viimein hän keksii reitin rosvojen päämajalle: kääntymällä jokaisesta risteyksessä kiellettyyn ajosuuntaan, tekemällä jokaisessa arjen valinnassa väärän ratkaisun, kertomalla aina totuuden sijaan valheen.

Aamupäivällä isä soitti tyttärelleen Helsinkiin. Iltapäivällä tytär soitti isälleen Ouluun. Alkuillasta äiti soitti sekä Helsinkiin että Ouluun. Ennen nukkumaanmenoa soitettiin vielä hyvänyönpuhelut. Heti aamusta äiti halusi puhelimitse varmistaa että kaikki oli kunnossa. Herättyään isä ei tiennyt tästä vaan näppäili tyttärensä numeron. Tytär soitti pian kaverilleen ja kertoi etteivät vanhemmat anna hänen nukkua. Kaveri oli krapulassa ja ärtynyt aikaisesta soitosta ja soitti tästä poikaystävälleen joka ei halunnut asiasta tietää. Hän kertoi tästä puhelimitse työkaverilleen. Äiti piti puhelinta tiskipöydällä kun kuori perunoita. Kohta se soi. Isä soitti meluavaa myyntipuhelua halkopinon luona. Naapurin avonaisesta kuistinovesta kuului riidan toinen osapuoli. Lounastauolla tytär tarkisti puhelut matkapuhelimestaan ja soitti kahteen tuntemattomaan numeroon. Poliisi pani merkille toisen ja aprikoi. Ohituskaistalla äiti vastasi ex-miehensä soittoon. Isä soitti tyttärelle kolme kertaa ruokakaupan jonosta, mutta tytär puhui pitkää puhelua. Tyttären kaverin naapuri ahdistui kun ei ollut saanut viikonloppuna ainuttakaan puhelua. Hän valitsi pikavalinnasta numeron, mutta empi.

Luonnostelen koiran lumeen painuneiden jälkien yläpuolelle.
Mutta oikea koira ei astu koskaan jälkiensä päällä,
vaan aina edessä tai takana.
Tämä ei ole oikea koira. Tämä on niin kuin tyhjät korkokengät,
jotka nostavat lihan maan tasalta korkeuksiin.
Tämä on niin kuin tiettyyn aikaan hyvin yksityisellä rannalla
kun siellä on kävellyt tuntemattomia
jäljet ovat parittomia.

*

Siinä talossa, jonka toinen maksoi, hän veti vatsansa sisään,
ettei olisi käyttänyt enempää tilaa kuin se joksi oli tuleva. Loput hän maksoi puhumattomuudella, että se joksi oli tuleva, saisi puheetkin.
Siinä talossa jonka toinen maksoi.
Mutta tässäkään kuvauksesta, joka alkoi ihmisellä olosuhteessa, aivan äsken, ei ollut voimaa kuin onneen tai onnettomuuteen. Aivan hetki sitten, niin kuin taloista useimmat.

Jääkiekossa käytetään paksuja ja peittäviä varusteita. Siksi jääkiekossa voi ansaita vain mies. Tenniksessä pukeudutaan tuulessa nousevaan hameeseen ja siinä naiset tienaavat. Ihmistä miellyttää miesten sotiminen ja naisten kauneus. Mutta jokainen mies ei ole vahva, eikä nainen haluttava. Näin puhuu ihminen, joka ei ole katsomossa vaan ulkopuolella. Kuulee katsomon äänet ja irvistää. Jokaisesta ei ole kannattajaksi, kannattelijaksi, oman halunsa unohtajaksi. Vaikka nöyrälle on kasapäin tähteitä ja niillä sanotaan elävän hyvin. Tennis on vuorottelun valtakunta, jokainen on joskus kipeä ja murheissaan, väliin varaton, eloisuutta vailla, pallo vuoroin märkä vuoroin kuiva, mutta voitoissa vuorottelevat Williamsin siskokset.

”Kaikkien elämäntapojen kohtuuttomuus vähentää ihmisen elinvoimaa ja samalla myös kärsimystä. Irstas elämä ei – vastoin yleistä käsitystä – ole millään tavoin kiihkeää, vaan yhtämittaista horrosta.”

– Albert Camus: Putoaminen (1956) Suom. Maijaliisa Auterinen

Istun autossa ja poltan tupakkaa. Kammattu kallo. Epäoleellisuus. Teeskenteleväisyyden syksy. Istun autossa ja poltan tupakkaa. Kammattu kallo. Pöyhistely. Säädyttömyys. Jumppaliikkeet. Anteliaisuuden parkkipaikka. Istun autossa ja poltan tupakkaa. Melankolian presidentti. Seläntaivutus. Eloisuuden laastari. Istun autossa ja poltan tupakkaa. Tarkkaavaisuuden valtikka. Melankolian voimansiirto. Kohtuullisuuden lehtivihreä. Istun autossa kammattu kallo ja poltan tupakkaa. Virkailija. Vartija. Turmelus on lossi. Vastuuntunnottomuus kokonainen maakunta, tunturi ja takapiha, antenni ja keskusta. Istun autossa ja poltan majakka eläkepäivät velin tulli. Poltan tupakkaa. Kammattu kallo. Venomin demoni. Venomin vekseli. Emäkallio. Sovittelun emä. Istun autossa ja poltan tupakkaa. Käytännöllisen viisauden muuri. Edessäni käytännöllisen viisauden muuri. Edessäni hohtavana, viekoittelevana käytännöllisen viisauden muuri. Muurilta käärme, leijona, skorpioni, äiti, viemäri, vuoromestari, maskotti. Istun autossa ja poltan tupakkaa. Poltan tupakkaa autossa istuen. On Sovittelu vaihtelu, eloisuus.

Varon lukemasta ohimennen. Varsinkaan runoutta. Ohimennen luettu tarttuu varmimmin. Tarkasti, ajatuksella tulkittua kuvaa ei kirjoita sellaisenaan paperille, omanaan.
Puolella korvalla kuuntelemisessa on sama vaara. Joskus huomaa kertovansa juttua, jonka kuvittelee sanovan jotakin ennennäkemättömän valaisevaa nykyajasta. Kaikki ovat kuulleet sen, samoin yksityiskohdin. Toiset puolella korvalla.

Ryöstöä on tuskin suunniteltu, kun ennenaikainen poliisi sokaisee taskulampulla. Ja alaovelle, vuotta myöhemmin, pysähtyy ylimääräinen auto. Epäoleellinen kissa. Kananluuta yskivä koira hidastelee sisällöttömästi kadun yli.
Sankari tekee merkityksettömän käynnin huoltoasemalla.
Hän tankaa bensiiniä ja palaa valtatielle. Mikään ei räjähdä, ketään ei ammuta, mutta alaovelta lähtee jo kertaalleen poistettu auto. Voimme kuvitella sen jatkavan toiseen samanlaiseen kaupunkiin ja saavan suuren yleisön vastaansa. Naisen ravistavan tarpeettomasti rahapussiaan. Naisen häviävän kuvasta, mielettömyyttä korostavasti.

Kun kirjan liepeessä on kuva kirjailijasta, myönnän katselevani sitä alinomaa. Etenkin hyvän tai oikein huonon kohdan tullen. Juha Seppälän tuimat potretit vaativat tekstiltä niin paljon, että se jää usein alakynteen. Kirjailijan kuva voittaa. Toiset painattavat helpompia tavoitteita, mutta silloin voi kysyä mikä on kunnia helppoheikin kukistamisesta. Kauppis-Heikki oli aina leipälauseensa tasalla.

” Käännä kirjailija Juha Seppälän kasvokuva ylösalaisin. Näet miltei hyväntahtoisesti hymyilevät ihmettelevät silmät.” Janne Nummela: Parnasso 1/2003

”Avaisitteko vähän ikkunaa, täällä on sietämättömän kuuma, mutta älkää kovin paljoa, koska minun on myös vilu.”

– Albert Camus: Putoaminen (1956) Suom. Maijaliisa Auterinen

Paulin ja Sirin kaupunki.

”Runon alku on vähäinen,
ja se loppuu hyvin nopeasti.
Eikö sitä voisi saada kestämään pidempään.”

– Matti Tiisala: Runo jonka julkaiseminen heti, yksin, on välttämätöntä (katkelma)

”Ainakin minä olen vakuuttunut, että parhaimmillaan pitkä runo pesee aina lyhyen, kirjoittajasta riippumatta. Lyhyen runon ainaisena vaarana on suistua aforistiseksi viisasteluksi, yleissyvälliseksi ohjeeksi, siitä ’miten pitäisi elää’.”

– Jarkko Tontti: Nuori Voima 6/2004.

Jo lompakon järjestäminen auttaa joukkoliikennettä ja byrokratiaa,
hyvät poliittiset päätökset selkeyttävät lompakkoa,
päivittäin kirjoitan vähintään yhden säkeen suomalaiseen kirjallisuuteen - tunnen miten ennen kirjoitettu järjestelee itsensä sen mukaan. Strindbergin ikkunassa vaikuttava esileikki, joka kirkastaa päiväni.

”Kaikki olemassaolon aspektit, jotka romaani löytää, se löytää kauneutena. Ensimmäiset romaanikirjailijat löysivät seikkailun. On heidän ansiotaan jos seikkailu seikkailuna on meille kaunis ja jos olemme siihen rakastuneita. ”

– Milan Kundera: Romaanin taide (1986) Suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen.

Vaihtoraha painaa taskuissa niin ettei tuolista jaksa. On ostettu ja nautittu. Jos jaksaisikin, on heti kilinää: koettua elämää, joka tekee pikkurahasta isoa. Seteli on että on pihi tai pelkää. Lenkkeilijä matkalla happibaariin, korvakuulokkeissa ihannepulssi. Ihaninta on kun vaimo nousee koroille, mutta perse ei jaksa mukaan. On annettu ja otettu. Jäädä sen kanssa sohvalle. Muistaa. Nuorukainen nousee alustamaan. Mitä kaikkea jääkään pöydälle, muistilappuihin: kaikki. Samalla tavalla kevyesti hypitään rakastajien luota, että millään minkä eteen on ahertanut ei ole merkitystä. Nousee kattoluukusta ja jaloilla vie autoa. Mutta nautinto on raskasta ja paksua. Lettua ja hilloa. Vajoaa ja vajoaa. Mutta yksi on: luut jäävät pintaan. Ja kolikot.

”Ensimmäisissä kirjoissaan Haanpää käytti kauhuromantiikkaa, muodikasta vihreää hometta, pääkalloja ja avattuja hautoja hätkähdyttääkseen ja herättääkseen lukijansa, mutta Kentän ja kasarmin jälkeen hän tiesi, että vielä tehokkaammin sen tekivät mahdollisimman luontevasti sanotut epämiellyttävät sosiaaliset totuudet.”

– Veijo Meri: Kuviteltu kuolema (1974)

Marguerite Durasin elokuvassa India Song (1975) on vakava ja vaikuttava railo kuvan ja puheen välillä. Näin muistelen. Kuva ei näytä dialogin puhujia tai jotakin heihin järkevästi liittyvää, vaan muuta.
Parhaissa jalkapalloselostuksissa on samanlaista, rohkeaa ja poeettista rinnalle tuontia. Levollinen puhe kertaa ikivanhoja anekdootteja, tilastoja ja historiikkeja täysin pelitapahtumista riippumatta. Kokematon korottaa ääntä tiukan tilanteen tullen, mutta tarinan kulku ei katkea. Saapahan vain merkillisiä painotuksia, kun vaikkapa jotakin satunnaista päivämäärää äkkiä huudetaan kuin hengen hädässä.
Radiossa aloittanut Bror-Erik Wallenius on tullut kuuluisaksi hiljaisuuksista, joiden tiheytynein muoto on yleensä tarkoittanut maalia.

”Kafka ei ole pessimisti. Hän olisi voinut olla enemmän pessimisti. Hän uskoi, että melko pitkälle kehittynyt olemattomuutemme varjelee meitä. Voimme piiloutua keskellä toria, muuttua poliisiksi tai herätä. Meitä ei ole helppo lannistaa tai tuhota. Jos joku tappaa meidät, tuotamme hänelle melkoisen pettymyksen ja järkytyksen, kun emme haihdukaan olemattomiin vaan muutumme todellisiksi, isoiksi raskaiksi ruumiiksi. Me pakenemme kuin naiset Zeusta, muutumme välillä kiveksi tai pilveksi. Välillä olemme asiakirjan lause, välillä kirjain K. Useimmille ihmisille olemme vain bussin matkustajia.”

– Veijo Meri: Kuviteltu kuolema (1974)

Strindbergin terassin tytöt ovat kevään ensimmäisiä versioita,
intohimossa nopeasti luonnosteltuja, ei vielä markkinoille tarkoitettuja,
muistelemassa vain miten pitää esillä parhaita osiaan.

Lompakossa on 5x4 cm paperipala. Se oikeuttaa sataan hehtaariin maata. Kun lappusen vie liki silmiä, ei näe reunojen yli.
Toisessa taskussa on vähän suurempi, taiteltu vihkonen. Se oikeuttaa taivaspaikkaan, jos uskoo mitä siihen on kirjoitettu.
Kaupungin pääkatu on Aleksanterinkatu. Sitä pääsee kirkolle ja Senaatintorille (n. 6000 m²) joka on turvallisin paikka kun kaupunkia on alettu moukaroida hautausmaan tieltä.

Annan maksua vastaan ruumiini käyttöösi, mutta tietyin ehdoin. En suutele suulle, ellet ole valmis suorittamaan romantiikan hintaa. Joillekin se tarkoittaa sivistyksestä tai sosiaalisesta asemasta johtuvaa karismaa, jonka hankkimisessa on kuluja; toisille se tarkoittaa vain kuntosalilipun hintaa. Eräille harvoille se tarkoittaa vain avoimuutta ja vilpittömyyttä, mutta nekin saadakseen on usein maksettava. Ruumiini on ostettavissa myös yhdynnättömille lounaille, päivälisille, illallisille, ostoskierroksille, jokiristeilyille, neuvolakäynneille jne. Hinta määräytyy sen mukaan miten suurta vajausta läsnäoloni täyttää. Niille jotka ovat onnellisesti naimisissa tai joilla on lähes tyydyttävä sosiaalinen ja seksuaalinen elämä hinta on vain nimellinen. Asiakkaan on ymmärrettävä että pyyteen määrä on suoraan verrannollinen työn raskauteen. Rakastuminen minun puoleltani on ilmaista, mutta rakkaudelliset teot, kuten yhteydenotot ja kaipauksen ilmaukset veloitetaan erikseen. Jos asiakassuhde johtaa vihkimiseen ja häihin, osallistun kustannuksiin siinä missä puolisonikin. En kuitenkaan lupaa käyttää kaikkia romanttisia resurssejani avioliittoon, mutta valtaosan kuitenkin. Rakastan orkideoita ja Mahlerin laulusarjoja, nauran mielelläni Buster Keatonille oman kullan kainalossa. Elävänä ruumiini on edullisempi kuin kuolleena. Kuolleen ruumiini tapaamiseen on jonkunlaista jonoa ja nopeimmat saavat tietenkin tuoreinta. Siitä, miten ruumistani käsitellään, on sovittava muiden asiakkaiden kanssa.

”Jos tilapäinen tai synnynnäinen erakko kirjoittaa muistelmansa, yksityiskohtaisesti ja runollisesti, kuten Thoreau, niin tarkasti, että havainnoista paljastuu niiden ensikertaisuus ja ainutkertaisuus, mikä kaikissa havainnoissa ja kokemuksissa on, hän ei saa syntymään paksua kirjaa, mutta onnistuessaan vanhenemattoman klassisen teoksen, jota luetaan sunnuntaina aamupäivällä ja arkisin myöhäisinä yön tunteina, kun tarvitaan syvähenkisiä ajatuksia. ”

– Veijo Meri: Kuviteltu kuolema (1974)

1.

Lapsille sanotaan, ettei lintuihin saa koskea. Kauneimmatkin ovat myrkytettyjä. Mutta myrkky itsessään on kaunis ja puhdas. Lintujen salakuljettajalla on myrkyllisiä jyviä, ne saavat linnun vaihtamaan väriä lentomatkan ajaksi. Samoja jyviä on monen matkustajan ylähuulen alla. He ovat miehiä ja naisia joille on tilaa vain yläilmoissa. Lapsille sanotaan että juuri heiltä ja vain heiltä voi kysyä neuvoa jos hätä yllättää. Tämä johtuu heidän siisteistä vaatteistaan, jotka ovat jyvän synnyttämiä.

2.

Jokainen on kuullut kiiltävästä salkusta lentoterminaalin lattialla, siihen ei saa koskea. Mutta kun on paikalla, matkalle lähdössä, salkkua ei koskaan näe. Siitä huolimatta että vastaan tulee salkkunsa jättäneen näköisiä miehiä, hienoissa puvuissa, liian huolettomina, liian nopein askelin. Ehkä he ovat vain jättäneet elämänsä taakseen ja kiiruhtavat näkymättömiin. Silloin muistaa selvinneiden tarinoista miten varoittamatta kaikki loppuu. Ei ole hetkeäkään jona tajuaisi räjähtävän. Oikeastaan mitään ei tapahdu. Mitään ei tapahdu.

YHDEN ENSYKLOPEDIA Teos, joka muusta lukemastani poiketen käsittäisi ilmiöitä, jotka ovat vain yhdelle ihmiselle merkittäviä. Intohimottoman pitkästymisen loputon läpipääsemätön erämaa, mutta yhdelle: mitä virvoittavin aistimusten keidas.

Kuulimme naisesta joka enimmän päivää piilotteli saksia ja veitsiä näkyvistä, muistista, maljoihin, lipastoihin, elektroniikkaan.
Se tuntui hassulta: sakset jotka ovat riittävän kaukana menettävät kätevyytensä, joka on niiden ainoa lahjakkuus.
Mutta sitä nainen halusikin, ylläpitää matkaa tunteiden ja maailman välillä. Hän piti myös miehet kaukana itsestään. Ja kulkuvälineet. Kirjallisuuden ja kaikki vastinkappaleet.
Mutta silloin harvoin kun hän tarvitsi saksia, esimerkiksi kutsujen viipalointiin (niihin hän kirjoitti aivan mahtavia osoitteita) hän joutui matkustamaan paperikauppaan. Ja kuulimme että ennen murhailtaa hän oli ollut jo kuin orava: ei ollut koloa johon piilottaessa ei toisaalla, tai ihan ulottuvilla paljastunut terä.

Runonlausuntaa: Linton Kwesi Johnson - Inglan Is A Bitch

” Casanova valehtelee koko ajan, mutta tuntuu tekevän sen vain lisätäkseen tekstinsä luettavuutta. Kuulemaansa ja lukemaansa hän tarjoilee omina kokemuksinaan ja kun hän on melko pinnallinen ja mitätön ihminen, rikos ei tunnu vakavalta. Todella tapahtuneen hän saattoi kokea yhtä pinnallisesti kuin kuulemansa syvästi, niin että sisäisenä kokemuksena kumpainenkin laji kokemusta saa hänen kirjassaan saman autenttisuuden ja luotettavuuden sävyn.”

– Veijo Meri: Kuviteltu kuolema (1974)

Jos en kaivattu, niin halusin olla ainakin etsitty. Piilouduin usein. Hyvin tavallisiin paikkoihin. Kerran seisoin keskellä pihaa ja seurasin touhukasta huutelua. Etsijä tuumaa että löydössä olisi aina punaista ja poikkeavaa. Vapauttavaa, helpottavaa. Vasta koulujen jälkeen tajusin mitä on olla merkittävä: jahdattu. Siitä on lyhyt askel himoittuun. Toisille pidempi. Ennen nukahtamista tapaan ajatella: monenkohan mietteissä olen juuri nyt. On niitäkin joiden etsinnät lopetetaan pimeän tultua. Vanhemmat kaasuttavat pois. Joka tapauksessa käy niin.

”Minun pitää aina selittää kaikki ja kaikki
koska silloin kun näyttelen, minut otetaan täydestä,
kun olen tosissani, ja hyvin kylmä, ajatellaan, no
niin, se on humoristi.
Mutta alussa ja lopussa ei ole huumoria.
Huumori on pakoa, taittava peili sille
joka ei voi katsoa ilmiöitä suoraan
kovassa valossa.
Minussa ei ole enää yhtään huumoria.
Jokunen sanaleikki ei ole huumoria vaan yksinäisyyttä.”

– Eeva-Liisa Manner: Fahrenheit 121 (1968)

Toiset kulkevat lautakasoissa neljäkymmentä vuotta, mutta naulaanastuja loukkaantuu ensimmäisenä työpäivänään. Ei ole naulaanastujaa, virasto väittää. Näille jotka ovat jo hyvän aikaa kävelleet rakennuksen ylimpiä kerroksia, vaikka sementtimyllyjä vasta tuodaan. Näille joille, jos pieni liioittelu sallitaan, rakentaminen on jo täyttä purkamista. Jo astunnasta näkee astuuko naulaan. Ahma ei astu. Työmaa on viekas. Naula on kätkössä ja myrkyllinen. Vasara korkealla ja huonosti. Joku huutaa apua. Juuri siihen on kuoltu.

”Juoksen ympäri Helsinkiä niin kauan kuin pysyn pystyssä. Kuolla ei tarvitse kuten marathonissa mutta muuten on idea sama.
Minä tarvitsen vanhan pakanan esiin sisältäni. Jos tämä ajattelemalla joksikin tulisi, se olisi jo tullut.
Vaikeaa on! Aluksi ihmiset ovat ylivoimaisia: jäykistyn ja vedän jotain selittävää ilmettä päälle kun joku vastaantulija katsoo. Pakotan itseni ajattelemaan että juoksen maapallon kylkeä pitkin avaruudessa.
Alan käydä läpi kaikkea heti kun kuvat tulevat. Kun en enää ajattele sanoin vaan kuvin, kun en puhu vaan näen; kun heijastan enkä enää pänttää sitä mitä tiedän.
Tietäähän oikeuskanslerikin että tämä paska pysyy koossa ei lailla eikä poliisilla vaan kunnon ihmisen arkuudella, sen pelon voimalla että mitä ihmiset sanovat mitä ihmiset ajattelevat. Ja näissä oloissa ihmiset eivät voi ajatella eivätkä sanoa: kuinka hyvää tekisi tuomarin olla sellissä pari yötä, arkkitehdin pari päivää montussa, naimattomat naisopettajat voisivat ihan hyvin antaa edistyneempien opettaa toisia pari päivää ja itse nussia vapautuvien vankien kanssa. Käsitäksää että kaikki nää alistussuhteet on toisesta maailmasta kuin tämä nykyinen: silloin kapitalisti oli ulkomaalainen sen rouva oli jalosukuinen, tarvittiin tavat ja palveleminen. Nyt kaikki on naurettavaa kun samanlaiset mulliturvat yrittävät esittää toisilleen jotain johtajaa ja toiset esittävät naama pokkana alaista ja halveksivat koko ajan. Ennen oli luonnollista että isä tiesi ja poika pelkäsi: oli talo ja metsä ja velat: nyt isällä ja äidillä ei ole kuin kateus että itse on vanha eikä saa nussia nuorta. Yksi valittaa lapsettomuutta, toinen ettei pääse mihinkään kun on lapsia. Jos lapset ei olisi niin omia, voisi lykätä kakaran lapsettomalle viikoksi kuukaudeksi vuodeksi; vaimoja voisi vaihtaa vähäksi aikaa, miehiä ottaa kokeiltavaksi ja palauttaa. Ihminen ehtisi elämässään enemmän.
Kuinka vaikeaa täällä on pitää puolensa edes isoa virastotaloa vastaan, metron rappuja, metron lippuautomaatteja vastaan. Kuinka pärjätä asema-aukiolle joka on nähnyt kaiken. Kuinka voin pitää puoleni Helsingin asemaa ja Valtionrautateitä vastaan: Kuinka pystyn ajattelemaan: eihän se ole kuin kuljetusfirma. Koko tietokonejärjestelmien tähtitaivas, koko liikkeellä olevien vaunujen määrä ja valtava virkapukupyykki! Kuinka pystyn muistamaan että se ei ole tekniikassa mitään verrattuna viimeöisen siivoojaämmän silmään. Tilatkaa luuranko Valmetilta tai Porchelta tai Japanista; tekemättä jää!
Mitä on koko kaupunki verrattuna harmaaseen puluun! Se lentää. Paskantaa katolle ja kohta sinne kasvaa puuntaimi. Ja kuitenkin, kuinka vaikea on lannistaa katseellaan Ateneum, jossa on Rembrantit, ja Hotelli Seurahuoneet joissa on kohotettu ties mitkä maljat, ja mitä mahdat kun Mikonkatu aukeaa: Lehmuksia Liikkeitä Laatua; ainoa mitä voit on antaa rahasi pois. Omistajat kuolevat, asiakkaat kuolevat, mutta liikkeet ja liikeperiaatteet, luotettavuus ja taso jää. Kuinka sinä voit pitää puolesi pankkia vastaan joka loistaa mahonkia, tammea, kuparia ja lasia? Kuinka matkatoimistoja vastaan; kuinka uskallat hymyillä paikatuilla hampaillasi kun kaikkien kauppojen ikkunoissa hymyilee täydellinen jättiläiskaunotar? Kuinka voit pitää puolesi noita komeita täytekyniä vastaan, jotka panevat paperille nimen kuin lumotun käärmeen, jolla on kaikki valta tappaa ja kuristaa kenet tahtoo eikä kukaan voi mitään. Mitä minä voin puhelimille joilla kuiskataan kaikki loitsut ja kiroukset niin että kun kaadun en enää nouse!”

– Jouko Turkka: Selvitys oikeuskanslerille (1984)

toivoisin että nyt viimein hävittäisitte sen romu-auton pihamaaltanne. ruoste saa lapset sairaiksi. olen kävellyt tämän käytävän kuusituhatta kertaa, työnnän lapsia, työnnän vanhuksia. joskus jään odottamaan pumppuovien sulkeutumista.
ne eivät sulkeudu.
seison käytävässä ja sitten hakulaite soi. minä olen pannut seinälle heidän kuviaan. huomaatteko miten ne jatkuvat toisesta toiseen? huomaatteko, kun hän kysyy, hän miettii vastausta, mutta hän jo tietää eikä malttaisi odottaa vuoroaan.
tiedäthän miten lapset matkivat onnellisia hetkiä. ja surullisia hetkiä. kirkkaita päiviä. sateisia päiviä. emme tiedä mitä on luulla jokaista juoksevaa lasta omakseen. lapsi juoksee ja rannassa on sirkkeli. aina ei ole, mutta joskus on. ja sitten hakulaite soi.

Porrassiivoojana saa huomata miten elämä lakkaa, kun kolisee uuteen kerrokseen. On vain: koiraa sätitään hiljaiseksi, ovisilmän läppä pyörähtää. Sisääntunkeutujan jälkeen suurin pelko on että ei kuuluisi ulos. Siksi on tultu sopimukseen: elämöidään kun naapuritkin ja lasta tehdessä on kohteliasta jos molemmat huutavat. Siksi on lauantai, yhteinen vapaapäivä.

SISÄLLYS

MYRSKY SONORASSA (1998)

Yuman hirviö 7
Hauta ilman ruumista 8
Pikavuoro hirteen 9
Kaksintaistelu Tombstonessa 10
Pakkashelvetti 13
Kuolleitten päivä 14
Verinen maa 15
Väkivallan laakso 16
Nicaraguan paholainen 19

COYOTEROS! (2000)

El Gringon paluu 23
Revolverimiehen perintö 24
Guerreron teurastaja 27
Sierra Madren korppikotkat 28
Kostaja Tombstonesta 31

PISTOLERO (2000)

Palkkamurhaajan lopputili 35
Tähti ja revolveri 38
Tappajasheriffi 39
Pistolero 40
Kovaa peliä New Orleansissa 42
Apasseja! 43
Verta ja kultaa 47
Kuolemankellot 49
Kuolleen miehen varjo 50
El Gringon kosto 51
Terästä kovempi 52
10 000 dollaria Jesse Rawlinsista 62
Kourallisesta pesoja 63
Kaksi henkipattoa 65
Verilöyly Oklahomassa 66
Revolverimiehen häpeä 67

PAHOLAISEN VALITTU (2007)

Temppelin papitar 71
Kaksintaistelu San Antoniossa 72
Merkitty mies 73
Revolverimiehen muotokuva 78
Villi kopla 80
Veriset jäljet 82
Pitkä takaa-ajo 83
Tiikeri on irti! 84
Alaskan sheriffi 86
Kuoleman huuto 87
Klondike 1897 90
Skagwayn tuomiopäivä 94
Komansseja! 95
Viimeinen cheyenne 96
Kuolettava luoti 97
Kohtaaminen Tascosassa 98

”Ehtymätöntä maisemaa tutkivan vaeltajan voimien ehtyminen on ainoa mahdollinen loppu. Silloin on ehkä valmiina jotain mitä minä tarkoitan romaanilla.”
– Claude Simon, Georgican saatesanat

Raamatussa kehotetaan antamaan kolehti niin salassa, ettei toinen käsi tiedä mitä toinen tekee. Kädelle annetaan mahdollisuus paitsi antaa huomattavia avustuksia, myös ottaa merkittäviä määriä kirkon pussista.
Masturbaattori leikkaa kätensä irti, sillä hän on oppinut tuntemaan sen viehtymykset, ei niin että hän olisi niistä harmissaan, vaan niistä on tullut yllätyksettömiä.
Mielteiden vähyys tai keskittyminen johtaa potenssiin, joka on harhaoppien tuho.

Onnettomuuspaikalla mietin, miten raitiovaunullisesta eläviä tulee vain yksi ruumis. Tarkoitan: kaikkien menehtyessä. Ja sekin peitetään nopeasti ja viedään pois. Tarkoitan: miten yhtä nälkäistä kohden on raitiovaunullinen ylensyöjiä Golden Raxin tummennettujen ikkunoiden takana. Ja hänetkin ohjataan sivuun, kaikkien menestyessä. Tarkoitan jokaista: jokaista kaupunkilaista kohden on puolitoista rottaa. Jokaista rottaa kohden puolitoista pulua. Jokaista lihapiirakkaa sataviisikymmentä. Silti saan kävellä rauhassa Stockmannilta Kruunuhakaan. Kukaan tai mikään ei puhuttele minua.

Runoilija joka ei löydä rahaa eikä ymmärrystä, pakastuttaa itsensä
suotuisampia aikoja varten. Puliukkoakaan ei näy talvella.
Runoilija jota synnyinmaa vihaa, käännättää säkeensä pikkukulttuuriin säilytettäväksi. Siellä on valoisia sillanalusia ja sallittuja rantoja. Roomassa hedelmiä myyvät tytöt siteeraavat Leopardia.
Toinen on luopua irstailusta: on monia hyvin puettuja jotka luottavat salakuljetuksiin. Sanantaitajia, jotka editoivat tekstiviesteihin luontevia virheitä, kiireen tuntua.

Hevosesta oli traumatisoitu arvaamaton kone, ensin se särki nopan, sitten kallon. Se syöstiin rinnettä rotkoon ja seurattiin miten se löysi jaloilleen. Se ajettiin ritsoilla sukeltamaan sameaan veteen, jossa se näki selvästi. Se ei ollut huvia varten. Se tunnusteli mielettömyyttä ja näkymättömiä käytäviä. Runoilija köytettiin sen selkään ja hevonen potkaistiin matkaan. Se löysi ehjiä, päinvastaisia ja vaihtoehtoisia reittejä, tapahtumapaikkoja, havaitsemattomia prosesseja ja ovelasti varastoitunutta energiaa ja monia keinoja päästä käsiksi salattuihin raha- ja naisvirtoihin.
Tarvittiin vain tarkka ruoskankäyttäjä: hevonen toimi niin kauan kuin sitä ei piesty hulluksi.

Auringon laskun nousevat kullit. Panomies ei juo kykyään. Ravintolailta on hänelle sen odottamista, että naiset humaltuvat. Nousevan hissin laskevat vetoketjut. Ja katso, minä humalluin ja jaoin vieraalle Sfinksille. Aamulla kaikki oli arvoituksen muodossa. Oli maisema ja lukko. Ja kun avainta käänsi lukossa, kaikki oli pääsemättömissä. Kahvi ei juossut termurista ja tunnustukset muuttuivat arvoituksiksi. Minä en niin kuin sisilisko osaa pysähtyä kahden ihmeen välille, viipyä siinä päiväkausia, kuolla minkään muuttumatta.

Äiti asuu traktorissa. Lukee myöhään. Koppi kajastaa pellon laidassa.
Äiti asuu traktorissa. Tekee traktorihommia. Korjaa välillä dieseliä. Traktoriradio soittaa. Koppi kajastaa pellon laidassa. Vetää lehmän tulvasta. Perustaa metsän. Tukkinostureita ja metsärekiä, puolitelaketjut, kahluukykyä. Traktorihommia. Ulkona pyryttää. Äiti asuu traktorissa. Koppi on lämmin. Traktoriradio soittaa. Koppi kajastaa metsän seassa. Eläinten, autojen, ihmisten. Lintujen keskellä. Lukee myöhään. Potkii välillä renkaita. Äiti asuu traktorissa. Pienokainen keinuu povella. Traktoriradio soittaa. Koppi kajastaa järven pohjassa. Näkyy avannosta, kun äiti lukee myöhään. Traktoriradio soittaa.

Kun jokaisesta palkasta panee sivuun kaksikymppisen, jää metvursti leivältä, mutta näkee lapin ruskan. Vaara on kuin olisi ulkomailla, Norjassa. Kelopirtin lämmössä isä lausuu: täällähän voisi joskus tulla käymään.

Omaksua kirjasta tai musiikista uusi elämänasenne, ottaa polkupyörä ja ajaa maailmaan. Jännätä yltääkö kaupunginosasta pois ennen kuin vire loppuu. Esiintyjä raivoaa juoksulenkillä, eksyttää itsensä ja ryntää saliin. Mutta oma vuoro ei ole ensimmäisenä. Joku päättää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, hitaana ja hajoavana, mutta strategia näkyy eikä vapauttavaa hyväksyntää tule. Lasse Virénin armottomuutta kadehtii. Münchenin kymppitonnilla hän tajusi tarmonsa loppuvan ja kaatoi itsensä. Joku, josta hän kiittää elämäänsä, juoksi matkan loppuun ja voitti.

”Juuri ja juuri pääsen metsään vetäen housuja alas paskan tieltä kun siinä on nussiva pari!”

Virke Jouko Turkan teoksesta Selvitys oikeuskanslerille (1984).

Apostoli Pietari naulittiin ristille väärin päin omasta tahdostaan. Kun hän sieltä katseli maailmaa, liha näytti kalalta. Hyvä pahalta. Kielto puollolta.

HOCKEY NEWS: POLAR HOCKEY VIKING DEFENCE HOCKEY POLAR JUMP WRAP ATTACK POLAR CANYON SHOOTER MUST DIE IN OVERKILL APACHE PAPA LOUIE SAVE THE POLARSHERIFF AND MONKEY KICK OFF POLAR HOCKEY DEFENCE ATTACK OVERKILL CLASH N SHLAS POLAR BATTLE FIELDS DEFENCE POLAR RIFLEMAN GALACTIC WARRIOR ATTACK POLAR ALIEN DISORDER PENGUIN CLUSTERFUCK KING OF THE HILL LUNAR POLAR COMMAND ATTACK OLD WEST POLAR HOCKEY CATFIGHT VIKING FINAL FORTRESS JUMP HELI ATTACK MONSTER INVASION OF POLAR HOCKEY.

Miten niin voi olla että niin monen sanelukoneen teksti on niin sairasta vaikka puhutaan vain koululääketieteestä. Samaan hengenvetoon voidaan sanoa niin että miten niin voi olla että niin monen reseptin käsialasta voidaan sanoa samalla tavalla. Selvitys saapuu ajallaan: että luulotautisen lääkärin (sellaiseksi minua on nimitelty) luokse ei hakeutuisi sairaita (tästäkö nyt on kysymys?), on väärinkäsitystä. Heitä ei vain paranneta (joka olisikin jo aika nähtyä). Heidän elimistönsä lähetetään takaisin, herkistymään uudelle.

Kärpäsessä on lintua kun katsoo sitä räpytellen. Kun sulkee toisen silmänsä, eikä räpyttele, pääskyparvi näyttää kärpäsparvelta. Kun kaksitahtia pidetään kaukana käynnissä, luulee että kärpänen on tässä. Kun kärpänen on tässä, nukkuva kuulee sen vuosien takaa, lukeva ei ymmärrä mutta ärsyyntyy, huiskaisee, joku sanoo kutiavansa syyttä. Kärpänen: kaiken peittävä meteli, joka on viety kauas havaitsijasta.

Keskisuuria, muuttohävikkisiä kaupunkeja yhdistävää moottoritietä etenee kuollut mies. On vielä epäselvää, missä kohdin ja mihin aikaan hän kuoli. Vakionopeudensäädin oli asetettu 120 km/h. Tasaisesti ajavan auton havaitsi ensimmäisenä tien viereen majoittunut telttailija. ”Samalla tavalla tarkkaavaisen näköinen mies kuin mitä tästä menee. Huoliteltu, muodikas 80 – lukulaisittain.” Kuolleeksi hän kuuli miehen vasta myöhemmin. Sukulaiset suhtautuivat toisin: ”Arveltiin että näin tässä käy, kun se tupakankin lopetti ja syöpä silti jatkoi.”

Äijämeininkiä. Townes Van Zandt - Waitin' Around To Die

Haarniskan silmikko, ei siksi, että se suojaisi silmiä tai että sen läpi voisi turvallisesti tähystää, vaan että siitä voisi vähällä vaivalla tarkastaa onko taistelija yhä hengissä. Presidentinlinnan vartiosotilaasta sanotaan, muodostuu asentonsa sisällä elastinen kuin liivatteesta ja että juuri hän, kaiken ruuhkautumisen, turistien lukkitutuneiden kameroiden, ratkeamaisilleen täytettyjen alennuskassien ja valtiomiesten stressipäiden keskellä on se, jonka pää yhdistelee nopeimmin ja tarkimmin, joka hyppii tarpeettomien yli ja leikittelee punaisella langalla kuin kuminauhalla sormiensa välissä, ja lisätään hänen kuolevan aina samalla tavalla: ensin kaatuminen kuin veteen uppoaminen, hallittu, kauan harjoiteltu, täysin viimeistelty, idioottivarma, sitten hyvin kaukaa – toinen.

”Kun hankin ovisilmän, saatoin katsoa kuolemaa silmästä silmään.” (Novalis)

Ovisilmä parvekkeen oveen: mitä sisäpihalla tapahtuu. Vessan oveen vieraiden varalta: nyt kehtaisi tulla ulos. Uskaltaako katsoa ovisilmästä keskiyöllä: rapussa on seissyt pitkään joku. Mitä ovisilmästä näkee sisään? Aina voi panna teippiä. Jäädä kuulostelemaan oven taakse. Huomaamaton olisi ovisilmä lattianrajassa. Voisi päätellä kengistä: paljaat jalat talvella.

”Minä kirjoitin viettelyksestä ja uskottomuudesta ennen kuin olin itse ollut uskoton ja vietellyt. Kirjoitin epätoivosta, surusta ja epäonnistumisista ennen kuin olin itse kokenut niitä. Mutta kaikki minkä minä kirjoitin vainosi minua ja saavutti minut, heittäytyi minun kimppuuni ja osui minuun järkkymättömyydellä joka toisinaan saattoi tuntua kuin kostolta.”

– Christer Kihlman: Tuuliajolla tappion maisemissa. Suom. Pentti Saaritsa.

Kuolemaantuomittu on karannut.

Kun talo halkaistiin voimalinjojen tieltä,
meni myös nukkekoti kahtia.

ELÄIMEN ARVUUTTELU

Onko sillä kädet? Elääkö se vedessä? Onko sillä pitkä kaula? Voiko sillä ratsastaa? Onko sillä mustia ja valkoisia raitoja? Onko sillä piikkejä? Syökö se käpyjä? Onko se käpy? Humaltuuko se käyneistä pihlajanmarjoista? Elääkö se häkissä? Raahaako se hiekanjyviä? Äänteleekö se ääneen? Jättääkö se häntänsä? Onko se fossiili? Onko se monta eläintä? Patoaako se virtoja? Onko se lennostasyövä? Haukkuuko se? Voittaako se lähtöjä? Käyttääkö se työkaluja? Vaihtaako se väriä? Voiko sen haavittaa? Onko se isompi vai pienempi bakteeria? Kestääkö se tulta? Pääseekö se kuin veräjästä? Kestääkö se yli vuorokauden? Onko se paholaisesta? Pitääkö se sateessa värinsä? Voiko sen värittää jyvillä? Kuopsuttaako se? Onko se syötävä ja onnekas? Jättääkö se parillisia jälkiä? Onko se ilmassasikiävä? Erottaako sen puusta? Uiko se koiraa? Onko se analoginen vai digitaalinen? Nukkuuko se kita auki? Syventääkö se tietämystä? Onko se sula? Vaikeuttaako se hankkeita? Erottaako sen pölypallosta? Tarttuuko se helmiräsäseen? Tekeekö se itsestään kopioita? Tuottaako se tulta? Kuoleeko se katkaisuun? Varautuuko se talvea varten? Maistuuko sille hinaja? Tapaatko sen aapisen kansilehdellä? Vaihtaako se sukupuolta? Kestääkö sen vatsa sipulia? Havaitseeko sen kuoleman? Varastoiko se vettä? Onko se jonkun toisen pienoismalli? Onko se suurennos? Onko sillä arvokkaita ruumiinosia? Tärveleekö se luontoa? Alkaako se B:llä? Alkaako se munasta? Pelkääkö se rankkuria? Loppuuko se kiveen? Sammuttaako se halun? Pitääkö se nylkeä? Vaikuttuuko ihminen siitä? Kuuluuko se seimi-asetelmaan? Äänteleekö se sarjallisesti? Juokseeko se kuvitteellisia käytäviä? Onko sillä lätti? Sisältääkö se lääkettä? Saksiiko se? Nouseeko se vastavirtaan? Laulaako se vaikenemalla? Erittääkö se kulkureittinsä? Pukeutuuko ihminen siksi? Pukeutuuko joku muu eläin siksi? Tapasiko Nooa sen? Onko se itsensä kokoluokkaa? Syntyykö se raadosta? Kestääkö se hylkäämistä? Saako siitä koriste-esineitä? Onko se siimahäntä? Saako siitä maitoa? Liekö se ulosteellaanhoukutteleva? Ennustaako se sotaa? Edellyttääkö se optiikkaa? Onko sen nimessä jokin muu eläin? Viedäänkö sitä hihnassa? Onko se ajallinen vai ikuinen? Luoko se aaltoja? Saako siitä maistuvan liemen? Vuotaako se verta? Aistiiko se pelon? Sisältääkö se kotinsa? Onko sillä valonlähdettä? Sisältääkö se kuolemantaudin? Veikö se Joonaa? Onko se löytämätön? Elääkö se luonnossa? Nylkyttääkö se? Onko se kielellämetsästävä? Saako siitä taljan? Onko se hyvyyden vertauskuva? Voisiko se periaatteessa tyydyttää ihmisen? Aikaansaako se revontulia? Kuuluuko se kuolleeksitekeytyviin? Mahtaako olla eläväksitekeytyvä? Onko sillä kärsäkäs? Onko se Jumalan luoma? Onko sillä rekisteriä? Onko se Tove Janssonin keksimä? Syökö se itseään isompia? Lisääntyykö se masturboimalla? Onko se jyrsijä? Jättäytyykö se jälkeen? Ulvooko se? Onko se koirarotu?
Onko kyseessä kissa?

Intersate 90: llä, siinä missä Cleveland Memorial Shoreway ja Innerbelt Freeway yhtyvät, on hengenvaarallinen, lähes 90 asteen mutka. Siitä ajaa päivittäin 95 090 ajoneuvoa. Turvallinen nopeus on 35 mailia tunnissa, yli 50 mailissa mutkasta on lähes mahdotonta selvitä. Hank Morbylla oli kiire hankkimaan tyttärelleen syntymäpäivälahjaa. Jules Madson unohtui kuuntelemaan radiohittiä. Mark ja Sam Lancaster vaihtoivat yläviitoset. Presley Jamesonin koira painoi etutassunsa emäntänsä olkapäähän. Vuoden 59 Thunderbirdistä sahattiin lupaava esikoisrunoilija. Veteraanikirjailija Mosley Mosley lapioitiin tiensivusta. Martha Weinin lastenvaunuihin lensi käden riekale. Siinä kello, Tissot. 321 Taurusta on murskaantunut muutaman viimevuoden aikana. Lähelle muuttaneet kertovat ensimmäisistä raskaista öistä, jolloin säpälöitymisen äänet vielä häiritsivät. Lasi viilsi kaksostyttöjen, Jane ja Janet Barnsleyn kurkut täsmälleen samasta kohdasta. Nähtiin myös auto jonka jokainen ikkuna oli kirkkaan punainen kuin ruiskumaalilla laveerattu. Hattuhyllyllä ollut Parker- kuulakärkikynä upposi kuin tikka Jose Garcian takaraivoon. Aave-auto harhaili 50 metrissä. Plymouth Superbird poimittiin voimalinjoilta roikkumasta. Ferrari Enzo hävisi mutkaan kuin vesi-ilmapallo. Vakuutusvirkailija on käynyt murehtimassa kahta Diabloa, kolmea Ford GT:tä, kolmea Veyronia, kahta Koenigseggiä, yhtä Pagani Zondaa, yhtä Maserati MC 12:ta, sekä Lamborghini Murciélagoa, Reventónia ja Countachia. Pamahduksia, räsähdyksiä, kolinaa, kilinää, sihinää, pihinää, rämähdyksiä, jymähdyksiä, tymähdyksiä, tömähdyksiä, rusahduksia, kirskahduksia, . Käsiä, jalkoja, päitä, puolikkaita ruumiita, varpaita, silmiä, korvia, suolia, hermoja, verisuonia, sisäelimiä, vieraita, tuttuja, sukulaisia, työkavereita, vanhuksia, keski-ikäisiä, nuoria, lapsia, sylivauvoja, koiria, kissoja, marsuja. Kuolleen miehen mutka ei valikoi, se ottaa avosylin vastaan kaikki, joille se on vain mutka mutkien joukossa.

Autopuutarha muistuttaa Intian liikenteestä omakotitalon takapihalla.
Kukaan ei selviytynyt, mutta Sušrutan taidoilla kolmestakymmenestä romusta parsisi kasaan yhden ajokelpoisen. Sekin matka päättyisi tänne - niin kuin sydänlihas, joka jaksaisi kolmekymmentä kertaa kaikkeuden ympäri, on aina kuultavissa, mahdottoman lähellä.

Vielä on kirjattava: Autoharha ei ota hellittääkseen kävelykeskustan liikenteessä.

Haastatteluissa ei aina tarvitse pingottaa.

Lääketieteen opiskelijoista ne, jotka ovat vielä neitsyitä, saavat tehtäväksi riisua ruumiin. On merkillistä saada sisäelin käteensä. Se on kuin Marsin pinnalta, yhtä kaukainen. Sen on nähnyt toiminnassa vain vaikeasti tulkittavissa ultraäänikuvissa. Se on yhtä ratkeamaton kuin yhdyntä. Pieniä elimiä ja osasia katoaa ja ne lasketaan normaaliin hävikkiin. Mutta keuhkoilla ei saa pyyhkiä liitutaulua.
Kauniiseen ruumiiseen uskoisi ihastuvansa. Mutta niitä ei tule ovista. Ruumiina kauniin naisen saavuttamattomuus on täydellistynyt. Ja miten se säilyykään kandien ajatuksissa, mätänemättä.

Susi kävi yöllä pihassa ja söi koiran. Nyt se on kuin polkupyörä: sen läpi näkyy lapinmaa. Kerran hosui juoppo koiransa kaivoon. Ja kaivo söi ja röyhtäili. Ja koiran sielu nousi kaivosta ja kulkutauti otti sielun paikan. Keneltä on karannut koira, herää joka yö, jos ei muuten niin kellolla, kuuntelemaan. Kerran naapuri heräsi syöpään ja kasteli saman tien tupakat, mutta uni ei enää tullut.

Kippioven jousien ääni kuuluu sisätiloihin, kun elämä tuntuu toimimattomalta ja epäkuntoiselta, tai liian toimivalta. Seinällä roikkuu työkalu jokaista maailman ongelmaa varten.
Moniko pitää autoaan autotallissa? Pakkaspäiviä varten on ulkoseinässä autopistorasia, johon kytketään lämmitin. Auton tehtävä on estää sujuva pääsy talliin.

Peter Franzen oli kotimaassaan suurien roolien mies, mutta ruumiin näytteleminen Amerikassa oli hänen uransa kohokohta. Hollywood on sotaa. Peter Franzen tekeytyi ruumiiksi sotatantereella ja odotti vihollisten lähtöä. Kaikesta näkee, että hän on tämän päivän miehiä, ei Turkan koulun. Peter Franzen on valpas ruumis, hän käyttää koko lihaksistoaan täydelliseen liikkumattomuuteen. Hälinän laannuttua hänet nostetaan vaunuihin ja viedään pois. Hän antaa naisten pestä itsensä.

Tony Oxley on rumpaleista parhaita.

Säästäväinen kantaa vanhan television kadulta kotiinsa. Samalla tavalla kuin Bach sai näkönsä takaisin juuri ennen sokeutumistaan, television kuva on parhaimmillaan ennen räjähtämistä.

Moni hotellinpitäjä erehtyy siitä, viettääkö pari kuherruskuukautta vai viimeistä yhteistä illallista.

Joskus tulee tunne, että työkaluja katoaa varastosta. Näistä pitäisi muistaa olla kertomatta perheelle. On parempi että ansoittaa rauhassa ja ottaa asiasta selvää.
Joskus tulee tunne. Kumppani näyttää kauhistuttavan rumalta, rumimmalta päällä maan. Ei siitäkään pidä puhua tai kirjoittaa.
Jos muistaisi, kun kuolemanvarmuus valtaa mielen, että viikon päästä siitäkin pitää muistuttaa.

Hän oli mitä seurallisin mies ja vastakkaisen sukupuolen mieleen. Mutta elämänsä viimeisen vuoden hän makasi muumiona sanomalehtien alla, yksiönsä lattialla. Hautajaisissa oli vain välttämättömät virkamiehet.
Matkalla hautausmaalta takaisin tiesimme mitä tällaisista tarinoista ajatella. Puhuttiin merkillisistä suistumisista. Yhtäkkisistä katkeamisista. Käyrän odottamattomasta laskusta.
Seurattiin vieteriautoa kun se lähti uhmakkaasti pihasta ja
katosi näkyvistä.

Timanteista naiset maksavat, mutta kaveri joka on fyysisesti poikkeava,
ei saa harvinaisuuksille kuuluvaa arvoa.
Koripalloilija LeBron James on harvalukuinen poikkeus, niin kuin oikeastaan kaikki NBA – pelaajat. Heitä ei onneksi esiinny Suomessa.
Maltiton rumuus on normipoikkeama ilman sanottavaa hyötyä, ellei ole valmis tinkimään kunniastaan. Sitä vastoin koripalloilussa hämmästelee sen urheilullista laadukkuutta, vaikka pelaajat valikoituvat äärimmäisen pienestä osasta väestöä.

Naistenmies on aina keskiarvo. Juhlava keskiverto. Hänessä ei ole ainuttakaan ominaisuutta mistä voisi erityisesti loukata, eikä mitään mitä voisi ylistää harvinaisuutena.
Kiihkeiden öiden jälkeen naiset jäävät silti kaipaamaan; naistenmies on niin jokamiehen näköinen, ettei hänen piirteitään muista ja niiden tilalle tulee uneksittua vaikka mitä poikkeuksellisen viehättävää.

Kun naistenmies kävelee ärrälle ostamaan urheilulehden – tietysti hänkin seuraa koripallotilastoja – naisasiakkaat välttelevät, koska muistavat heti viimeyötä, vaikka naistenmies nukkui sen omassa sängyssään.

Miehet ovat aina sovittelevia, koska arvelevat humalapäissään loukanneen häntä tai ainakin huomattavasti hänen näköistään.

Naimapyyntöjä tulee tiheästi, koska naistenmiehen kanssa elää muiden elämää, tai ainakin mitä tahansa muuta kuin omaansa.

On todettava että hän on onnellinen. Ja hänen kaltaisiaan kulkee kaupungilla tasaisena vuona. Ja vaikka hän olisi maalla keräämässä voimiaan, häntä tervehditään kaupungilla jatkuvasti, hänen nimissään tapahtuu yhtä ja toista, hyvää ja pahaa, mutta aina tavallista. Mutta sellaista tavallista josta normipoikkeama voi vain uneksua.

Energiansäästölamppu syttyi, esitti päivännousua, mutta oli hitaampi,
lukea näki vasta kun aurinko alkoi laskea,
vasta kun virasto täytti kapakan ja tikka kopsahti tauluun eikä ikkunaan.
Siitä miten lamppu sammui, on esittää vain napsahdus.

Poika hyppää bussista kesken koulumatkan ja juoksee hädissään kilometrit kotiin.

Pornolehtiä ei koskaan unohtele esille, mutta sitä ei usko. Jos unohtelisi, niitä ei löytyisi vain piilopaikoista - pusikoista ja sovituskopeista. Synkimpiä rikoksia peittelee taidolla jo luonnostaan. Mutta muilta, ei omalta epäilijältään.

Junassa tuli juttelemaan mies joka oli paluumatkalla autoa upottamasta. Joi palkkiorahojaan vaikka tiesi humalassa puhuvansa. Naiset soittavat petoksesta kavereilleen ennen kuin ovat saaneet takkia ylleen.

On hyväksyttävä kiinnijäänti ja häpeä niin ei jää kiinni. Luikki ei ole koskaan piilossa. Aina ihmisten ilmoilla. Aina valmiina vastaanottamaan maailman ja hyvää on vastassa.

H&M:n valikoima tuntuu oppimattomasta kuin selaisi tuntemattoman kielen sanastoa. Jos opettelee peukalopaikoin voi olla varma että ohittaa treffisanaston.
Vaatetehtailijan tavoite paljastuu karuna, kun vastaantulijalla on samanlainen takki. Hienoista häpeää on vaikea kuvailla. Olla erilainen samalla tavalla.
Luokkakaverit soittelevat vuosikymmenten takaa. Sovitaan tapaaminen ja tuntomerkit. Samanlaisessa takissa on vaikea teeskennellä, että olisi menestynyt elämässään toista paremmin. Kaveri paiskoo olalle ja tarjoaa tuopin. Siinä, niissä takeissa ja puheissa, luopuu erikoisoluen ajatuksesta.

Onnettomuuspaikalla mietin, miten raitiovaunullisesta eläviä
tulee vain yksi ruumis. Sekin peitetään nopeasti ja viedään pois.
Jokaista kaupunkilaista kohden on puolitoista rottaa.
Silti saan kävellä rauhassa Stockmannilta Kruunuhakaan.
Kukaan tai mikään ei puhuttele minua.

Miksi onkimies istuu yksin?
Koska se joka valehtelee kaloille, valehtelee muillekin.
Hän on tukkukauppias, joka sanoo kalastavansa kissalle.
Hyvästä ottipaikasta hän poistuu ajoissa.
Huonossa viettää koko päivän, kunhan on uteliaita.
Onkimiestä käy sääliksi.
Tekee kaiken ovelin elein, kaataa kahvin sulkee pyörän.
Sunnuntaikävelyllä oleva menestysperhe
näyttelee onkimiehelle kilttiä maailmaa,
vilpitöntä ja hyväuskoista.
Ja onkimies uskoo ja nauttii pahuudestaan.

Yksin kulkevalla miehellä ei ole asiaa valaistujen reittien ulkopuolelle. Leikkipuiston kimakat äänet eivät saa pysäyttää häntä. Metsiköissä pitäisi periaatteessa olla koko ajan näkyvillä, ettei vahingossa pelästytä. Ja vaikka ei pelästyttäisikään, on tieltä poiketessa aina maine vaarassa. Runoilijan on uneksittava kuusenkerkkien tuoksu, koska vain kyseenalainen henkilö pysähtyy niitä tarkkailemaan. Asunnosta lähdettäessä on oltava selvä syy ja syyn pitää näkyä ulospäin.
Ratkaisu tähän maksaa tonnin. Sekarotuisen saa kolmella neljällä sadalla. Rokotuksiin satanen, kuppiin kymppi. Koiria rekisteröidään hurjasti kasvavalla vauhdilla ja kestänee vielä tovi ennen kuin ensimmäiset puistotädit alkavat epäillä.

Paavo Haavikko (1931 - 2008)

Paavo Haavikon Runot! Runot oli toinen omalla rahalla ostamani runoteos. Ostin sen Akateemisesta kirjakaupasta 16.11.1992 ja se maksoi 153 markkaa. Kirjassa kirjoitetaan mm. näin:

” Itämeren silakat, silmättömät, miettivät / kuolemaa ja kostoa / ja meitä vihollisiansa jotka olemme sen ainoat ystävät.”

Luis de Morales - Pietà

"Puhe siitä, että kivun palkkiona olisi salainen sairaalloinen mielihyvä, oli hölynpölyä. Kaikki haluavat tehdä kivusta kiinnostavan – ensin uskonnot, sitten runoilijat, sitten, jotteivät jäisi jälkeen, myös lääkärit, jotka haluavat lisätä soppaan omat psykosomaatiset pakkomielttensä. He haluavat tehdä kivusta merkitsevän. Mitä se ilmaisee? Mitä oikein salaat? Mitä oikein esität? Ketä oikein petkutat? On mahdotonta kärsiä vain kipua, on kärsittävä myös siitä mitä se merkitsee."

- Philp Roth: Anatomian oppitunti, suom. Rauno Ekholm

On epäseksikästä kun liian vastuuntuntoinen mies työntää lastenvaunuja.
En kiihotu jos imuroiva mies on siivoushullu.
Kun näen turvaistuimen Nissanin takapenkillä valtaa minut hillitön tarve.
On seksikästä ostaa kallis tavara uuteen asuntoon.
On miellyttävää kun oma mies kantaa taakan olohuoneen matolle.
On nautittavaa odottaa lentoa kaupunkilomalle ja olla etelänmatkaajien katseissa ns. laatupillu.
On seksikästä että miehellä on kiire.
On seksikästä että hän on kaikkialla ajoissa mutta hyvästelee silti reilusti.
On seksikästä olla etupenkillä miehen kaverin autossa.
Mies jolla ei ole kavereita on epäseksikäs.
On seksikästä kun mies osaa viettää määrämittaisia, mutta laadukkaita hetkiä kavereidensa kanssa
En pidä siitä jos automme pitää kovaa ääntä.
En pidä siitä että seurassa on äänekkäämpiä miehiä kuin omani.
Tapaamme uudestaan ensi lauantaina.

Kun Pohjolaa seuraa satelliitilla, näkee metsän vihreyttä ja puhdasta vettä, korkea kallio syöksee äkkiarvaamatta rotkoon, timotei kukkii, siellä täällä kulkee tie ja sillä yksinäinen pikkuauto.
Saattokoti on perustettu betonikerrostalon pohjakerrokseen. Sen seinät näyttävät kuin tiilistä rakennetuilta. Vaikka saattokodissa on kuin minkä tahansa mukavan terveyskeskuksen odotustilassa, tuntuu siellä kaikki toiselta. Terveyskeskuksessa oli flunssa ja kiire parantua työkuntoon, nyt on edessä kuolema. Kuolemassa verenkiero lakkaa ja solut kuolevat. Samoin lakkaavat aivojen ja aistinelinten toiminta, joihin elämän kokemisessa välttämättömät asiat – tunteet, ajattelu ja aistimukset - perustuvat. Tätä tietoa vasten anopinkieli itsekastelevassa ruukussa on saattokodissa eri kuin terveyskeskuksessa tai pankin aulassa. Katoavaisuus on saavuttanut sen.
Siksi on saattokotiin tuotu useampi anopinkieli, eivätkä lehdet ole muovia vaan kuihtuvaa sorttia.