”Juoksen ympäri Helsinkiä niin kauan kuin pysyn pystyssä. Kuolla ei tarvitse kuten marathonissa mutta muuten on idea sama.
Minä tarvitsen vanhan pakanan esiin sisältäni. Jos tämä ajattelemalla joksikin tulisi, se olisi jo tullut.
Vaikeaa on! Aluksi ihmiset ovat ylivoimaisia: jäykistyn ja vedän jotain selittävää ilmettä päälle kun joku vastaantulija katsoo. Pakotan itseni ajattelemaan että juoksen maapallon kylkeä pitkin avaruudessa.
Alan käydä läpi kaikkea heti kun kuvat tulevat. Kun en enää ajattele sanoin vaan kuvin, kun en puhu vaan näen; kun heijastan enkä enää pänttää sitä mitä tiedän.
Tietäähän oikeuskanslerikin että tämä paska pysyy koossa ei lailla eikä poliisilla vaan kunnon ihmisen arkuudella, sen pelon voimalla että mitä ihmiset sanovat mitä ihmiset ajattelevat. Ja näissä oloissa ihmiset eivät voi ajatella eivätkä sanoa: kuinka hyvää tekisi tuomarin olla sellissä pari yötä, arkkitehdin pari päivää montussa, naimattomat naisopettajat voisivat ihan hyvin antaa edistyneempien opettaa toisia pari päivää ja itse nussia vapautuvien vankien kanssa. Käsitäksää että kaikki nää alistussuhteet on toisesta maailmasta kuin tämä nykyinen: silloin kapitalisti oli ulkomaalainen sen rouva oli jalosukuinen, tarvittiin tavat ja palveleminen. Nyt kaikki on naurettavaa kun samanlaiset mulliturvat yrittävät esittää toisilleen jotain johtajaa ja toiset esittävät naama pokkana alaista ja halveksivat koko ajan. Ennen oli luonnollista että isä tiesi ja poika pelkäsi: oli talo ja metsä ja velat: nyt isällä ja äidillä ei ole kuin kateus että itse on vanha eikä saa nussia nuorta. Yksi valittaa lapsettomuutta, toinen ettei pääse mihinkään kun on lapsia. Jos lapset ei olisi niin omia, voisi lykätä kakaran lapsettomalle viikoksi kuukaudeksi vuodeksi; vaimoja voisi vaihtaa vähäksi aikaa, miehiä ottaa kokeiltavaksi ja palauttaa. Ihminen ehtisi elämässään enemmän.
Kuinka vaikeaa täällä on pitää puolensa edes isoa virastotaloa vastaan, metron rappuja, metron lippuautomaatteja vastaan. Kuinka pärjätä asema-aukiolle joka on nähnyt kaiken. Kuinka voin pitää puoleni Helsingin asemaa ja Valtionrautateitä vastaan: Kuinka pystyn ajattelemaan: eihän se ole kuin kuljetusfirma. Koko tietokonejärjestelmien tähtitaivas, koko liikkeellä olevien vaunujen määrä ja valtava virkapukupyykki! Kuinka pystyn muistamaan että se ei ole tekniikassa mitään verrattuna viimeöisen siivoojaämmän silmään. Tilatkaa luuranko Valmetilta tai Porchelta tai Japanista; tekemättä jää!
Mitä on koko kaupunki verrattuna harmaaseen puluun! Se lentää. Paskantaa katolle ja kohta sinne kasvaa puuntaimi. Ja kuitenkin, kuinka vaikea on lannistaa katseellaan Ateneum, jossa on Rembrantit, ja Hotelli Seurahuoneet joissa on kohotettu ties mitkä maljat, ja mitä mahdat kun Mikonkatu aukeaa: Lehmuksia Liikkeitä Laatua; ainoa mitä voit on antaa rahasi pois. Omistajat kuolevat, asiakkaat kuolevat, mutta liikkeet ja liikeperiaatteet, luotettavuus ja taso jää. Kuinka sinä voit pitää puolesi pankkia vastaan joka loistaa mahonkia, tammea, kuparia ja lasia? Kuinka matkatoimistoja vastaan; kuinka uskallat hymyillä paikatuilla hampaillasi kun kaikkien kauppojen ikkunoissa hymyilee täydellinen jättiläiskaunotar? Kuinka voit pitää puolesi noita komeita täytekyniä vastaan, jotka panevat paperille nimen kuin lumotun käärmeen, jolla on kaikki valta tappaa ja kuristaa kenet tahtoo eikä kukaan voi mitään. Mitä minä voin puhelimille joilla kuiskataan kaikki loitsut ja kiroukset niin että kun kaadun en enää nouse!”

– Jouko Turkka: Selvitys oikeuskanslerille (1984)