”Anonyymiksi itsensä tuntevan ihmisen olemassaolo ei ole välttämättä yhtä heikko kuin hänen itsetuntonsa. Ympäristö tarjoaa identiteettejä kyllä. Yksilö hahmottaa itsensä ja toimii niiden mukaan. Näin tapahtuu joka päivä jokaiselle. Kuoleman jälkeenkin jatketaan tätä ihmisen tekemistä jonkin aikaa. Mielisairaan osalta tapahtuu fikseerautuminen, ympäristö toteaa: hullu mikä hullu. Sairas taas valitsee identiteettinsä historiasta, eläin- tai kasvikunnasta, mytologiasta, jotta se olisi kaikille selvä, edustava, pysyvä ja lopullinen. Emme tiedä, keitä olemme, ellei meille sitä sanota. Toisten puheiden ja reaktioiden sirpaleista saamme itsemme koota ja kokemuksillamme, muistoillamme ja spekulaatiolla kuvamme tarkastaa ja tarkentaa. Ehkä näin on paras. Laupiaampaa lienee, että vieraidenkin mielikuvitus on meitä luomassa, ei yksin omamme, joka voisi heittäytyä hillittömäksi. ”

– Veijo Meri: Kuviteltu kuolema (1974)