Kuulimme naisesta joka enimmän päivää piilotteli saksia ja veitsiä näkyvistä, muistista, maljoihin, lipastoihin, elektroniikkaan.
Se tuntui hassulta: sakset jotka ovat riittävän kaukana menettävät kätevyytensä, joka on niiden ainoa lahjakkuus.
Mutta sitä nainen halusikin, ylläpitää matkaa tunteiden ja maailman välillä. Hän piti myös miehet kaukana itsestään. Ja kulkuvälineet. Kirjallisuuden ja kaikki vastinkappaleet.
Mutta silloin harvoin kun hän tarvitsi saksia, esimerkiksi kutsujen viipalointiin (niihin hän kirjoitti aivan mahtavia osoitteita) hän joutui matkustamaan paperikauppaan. Ja kuulimme että ennen murhailtaa hän oli ollut jo kuin orava: ei ollut koloa johon piilottaessa ei toisaalla, tai ihan ulottuvilla paljastunut terä.