Sami Uotila-hahmo ja Gertrud Dreyerin elokuvassa Gertrud. Ilman rakkautta on kuin soutaisi ankkuri veteen unohtuneena.

Carl Th. Dreyerin viimeisessä elokuvassa Gertrud (1964) liike on kohmettunutta, niin kuin on silloin kun kaikki on jo kauan aikaa sitten päätetty ja lukittu, eikä millään tuoreella ole pääsyä pintaan. Keveiden improvisaatioiden ja juolahtelun estetiikka on kaukana hänen kupariin taotuista kohokuvistaan, jähmeistä asetelmista joissa on aina päähenkilö Gertrud ja vaihtuva mies. Jokaisen parin kohdalla on kysymys rakkauden poissaolosta, kauan sitten tehdyistä vääristä valinnoista jotka ovat johtaneet erämaahan.
Elokuvassa ihminen toimii niin kuin hänen kuuluu toimia. Jokaisessa kohtauksessa kohtaa raskaan tuttuuden, jonka ainoa viehätys perustuu siihen, että tunnistamalla itsensä lajinkaltaiseksi, vapautuu ainakin osittain persoonan kuolemisen kauhulta ja surulta. Tilanteiden tragiikka ei tule lähelle, kasvoillekaan asti, poikkeustapauksessa ilme vääristyy yli ja taas tragiikka katoaa.
Oman toimintansa sivustakatsoja on toivottoman syvällä siitä pisteestä jossa hän voisi tulla tapahtumansa tai sanomansa väliin.
Dreyer venyttää aikaa, kohtauksien kestoa ja tempoa. Ihmisistä tulee toisilleen riittävän kaukaisia, ettei puhtaasti psykologiselle tulkinnalle voi antaa sijaa. Samaa hitauttamisen metodia käyttää Fassbinder useassa elokuvassaan. Hänellä niin kuin Gertrudin Dreyerillä on kysymys Hollywoodista, Hollywoodin teatterielokuvasta, johon ei tuoda pelkästään uusia merkityksiä, vaan kokonaan uudenlainen paradigma. Nopeuttamalla kaikki kääntyisi melodraamaksi, joka on laji jota ei voi olla ilman yhteyttä. Nyt yhteys on venytetty äärimmilleen ja katki.