Hän ravisti harteiltaan vuosikymmenten murheen. Kiivastui. Sortui kuin vuori saarnan painosta. Lankesi kuraan. Heittäytyi roihuun. Paiskautui romujen sekaan. Hän kävi tuulen kuljettamien kappaleiden joukkoon. Häntä hymyilytti. Häntä itketti. Hän riemastui ja täyttyi kuin lauluun pullistuva lintu. Hän oli muovailtava ja ravitseva niin kuin taikina joka valaisee leipurin kasvot. Taikina joka kohoaa kaikkien kansojen yläpuolelle. Tummakuorinen leipä jota myydään maailman valona. Hän alkoi nauraa. Hän tuli surulliseksi. Epäileväksi. Surulliseksi kuin sateenpainoinen viitta. Ja kun hän nauroi, vyönsolki viilsi hänen vatsansa. Lainkirjain löi hänen reisiinsä. Hän kävi välinpitämättömäksi. Epäileväksi. Täyteen uskoa. Hän oli sitkeä kuin ojennusnuora joka viritetään pallopeliä varten. Heinäsirkka Johanneksen vatsassa. Laintaulu syvällä autotehtaan alla. Hän tuli vihaiseksi. Alakuloiseksi. Tarmokkaaksi. Hän katkesi kuin hopealanka ja niin kuin ammennuspyörä hän putosi kaivoon. Hän oli muuli joka kantoi vastasyntyneen virran yli. Niin kirjanoppinut. Niin palava detaljeissaan. Ja hänen merkillinen sanansa valaisi sovittamattomien ilmaisujen välejä. Valaisi kuin sylilapsi metsätien. Hän ravisti harteiltaan vuosikymmenten murheen. Ja hän oli tyhjä, kuiva ja luinen kuin punaisen meren pohja. Hän palaisi jälkiä jättämättä.