Taloyhtiössä on uusi huoltomies, lähes täydellinen empatiassa ja siksi siemailija ja piilottaja, rehellinen kohdalla ja avaimissa, mutta mielii ovien taakse, ei nosta seteleitä. Hän juuri on se möräkkyys ja koirankaltaisuus avoimista räppänöistä helleöinä, maestro suunnitelmissa muutaman ryypyn jälkeen ja poistumaan yhtiökokouksesta, jos seura ei ole jakautuvaa. Lisäksi hakee rouheutta avainnippuunsa löytöavaimista: koskettavuus ei perustu keksinnöllisyyteen vaan tunnistettavuuteen: avainnippunsa heiluu niin kuin huoltomiehellä. Ja sehän hän on. Ja anopin tunnemme. Ja C-rapun valittajan käsialasta joka etsii kasvoja, lukee merkkejä. Mutta uskomme että hänkin juonii, pyrkii maineensa kaltaisuuteen, mutta lipeää, livahtelee, häiriköi aineissa, varauksissa ja jättää mainitsematta hyvässä tarkoituksessa.
Kun paljastuu, että huoltomies onkin entinen vanki ja vaarallinen, syntyy uusi metriikka valituskirjelmiin ja suullinen traditio kääntyy kirjalliseksi. Roskapussi roikkuu pitkään roskiksen kannesta ja tippuu mäntysuopaa. Eripura vaatii luottamusta ja yhteishenkeä; nyt pihalla ei liiku kukaan. Ja huoltomies on alkanut kilistä yhä enemmän. En puhu nyt siitä, että avaimiensa määrä olisi taas kasvanut, vaan siitä että hän yhä selvemmin haluaa ilmoittaa kulustaan. Eikö raiskaaja tee juuri niin?