Kun mutakuoppaan pulautettu kivi vivutaan
laudankappaleilla ylös ja pyyhkeillä kuivataan, on se puhdas, altis,
painonsa verran,
mutta ihmisruumis, nuijittu, hirtetty, puukotettu,
imee saastaa kaikilla huokosillaan. Se on riepu kantajan sylissä,
se pannaan kiven päälle, ja se nöyrtyy kiven muotoon.
Päivien kuluessa sen aurinko haihduttaa.
Siihenkin voi rakastua, pommin polttamaan naisenmuotoon talon seinässä.
Mutta kun kivi lyödään lekalla kahtia, ei sen sisästä pääse ulos pimeyttä,
eikä se ota valoa vastaan. Se jauhetaan hiekaksi,
sillä kasvot puhdistetaan ja pestään öljyiset kädet.