RUNOSALDO

Menneen vuoden runosaldosta käteeni jäi järjettömiä valuvia valoja, joita en ole koskaan täällä nähnyt. Radio pirskotti musiikkia kesäaamussa. Sillä ei sielua pelasta. Onneksi en ole tämänkään asian kanssa missään tekemisissä.
Niin kumartuneena kulki esikoisrunoilija, mutta ei sukuelintä kohti, vaan lattiaa jolla makasi vuosikymmenen editori, se se nappasi substantiivit lauseistani kuin blogityttö lauantaimakkarat Juha Seppälän tarjoamista leivistä. Muistakaa nyt: näissä hipoissa vedetään vain kasvista ja vaihto-oppilasta. Äidille kirjoitin! En teille! Äidille olin lohdutukseksi kirjoittanut! Silloin Sfinksi tuli ja kysyi: laulujako teet vai tunnustuksia? Vastasin, että kutosessa luin Max Jacobia. En kyennytkään, niin kuin olin edeltä ajatellut, tuomitsemaan kirjaa vain kummallisuuksilla piristelevänä epäuskoisten virvokkeena. Hävetti lukea runokirjaa ihmisten ilmoilla, sen myönsin. Yhteishyvän päämääristä olisi voinut olla ylpeä, mutta nyt sai pelätä että lähellä istui joku joka tiesi kusetuksesta. Silloin apuraha tippui maahan. Hävettää niin helvetisti että tuli kirjoitettua sellaista kritiikkiä sellaisella korvauksella. Myöhemmin saa vielä kirjailijalta turpaan.