SUKKELUUDESTA

Olen kai hyvin sivistymätön ja karkea, mutta tunnustan, että kirjallisesti sivistynyt pappi on aina ollut minulle kauhistus. Kaunosielujen kanssa seurusteleminen on lyhyesti sanoen samaa kuin syödä päivällistä ravintolassa – eikä ravintolaan viedä niitä, jotka ovat kuolemaisillaan nälkään.
Lääninrovasti kertoi siis meille joukon juttuja, joita tavan mukaan nimitti "sukkeluuksiksi". Luultavasti ymmärsin. Valitettavasti en vain osannut innostua niin kuin olisin tahtonut. Munkit ovat kyllä erinomaisia sisäisen elämän opettajia, mutta melkein kaikki tällaiset "sukkeluudet" ovat kuin maalaisviinit, jotka täytyy heti nauttia. Ne eivät siedä kuljetusta. (Bernanos: Maalaispapin päiväkirja.)
Äskettäin katsoin Bressonin filmatisoinnin tuosta romaanista. Se oli vuodelta 1951 ja siinä oli jo selvänä ja tasapainoisena hänen ravitseva metodiikkansa. Suurempi henkinen on yhä suurempaa fyysisyyttä. Jumalan armo liikuttaa ihmistä. Useimmiten on kuitenkin liikuttamatta. Epäsympaattiset, hauraat, hinttarimaiset ja kiukutteluun taipuvaiset ranskalaismiehet. Siis sellaiset, joita olisi mahdoton sietää, ellei Bresson olisi luonut heidän draamakseen jumalsuhdetta, vaan esimerkiksi seurusteluongelmat.
Tuon hahmon toistuminen esimerkiksi Truffautin ja Godardin elokuvissa rasittaa yllättävän usein. Vähemmän ikäviä ovat
Pasolinin tai Leonen kasvotutkielmat. Leonea kyllä rajoitti, ehkä ratkaisevasti, roolitustoimistojen listat. Rooman slummien täytyy olla hedelmällisempi kavalkadi.