Erittelin Audin käyntiääntä koko iltapäivän. Keskittymällä sain voimakkaimmat, terveet ja itsestään selvät äänet kuulumattomiin. Etenin pienimpiä kohti. Osa osalta lähestyin tutkimatonta sisintä. Silloin näin sen kirkkain silmin. Näytti laihuudessaan himojen kaikkien se täyttämältä; jo monen elämän se katkeroitti. Nyt moinen ratki kammottava muoto mua tuskastutti pelon painein, kunnes menetin toivoni tuo ääni ymmärtää. Ja niin kuin voittoon tottuneelle ehtii häviön aika: kaikki ajatukset vain ahdistus ja vaikertelu täytti, - niin kautta pedon rauhattoman kävi minulle: verkkaan lähestyen kohti, se minut työnsi paikkaan päivättömään. Alemmas näin kun jouduin yhä, miehen näin, jolta pitkä vaitiolo kielen mykäksi näytti kangistaneen. Hänet kun suuressa näin erämaassa, huusin: ”minua armahda, ken lietkin, varjo tai ihminen!” – Hän vastauksen antoi: ”En ihminen; jo olin.”