En lähesty avain- tai solmuvertauksella tätä rakkaudettomuuden pulmaa. Kuuntelen niksejä, mutta koetan olla omaksumatta niiden estetiikkaa. Joskus vuosia sitten käytin ”lukittua”, niin kuin esimerkiksi tästä rantaympäristöstä ja etsin ”lukkoa”, vaikka yhäkin minussa on uskoa avautumiseen: haluan sanani takaisin kaksinkertaisina, en kirjoita itselleni, yritän olla pahoittamatta mieltäni yksityisklubeista, uskon rakkauden vaalimiseen ja siihen että kuolen vasta kun aurinko sammuu.
Silti suurin pulma eivät ole taivaankappaleet, vaan niellyt sanat, nikottelu ja jännitys ja hiljaisuus. Haukunrajoitin on hiljentänyt koiran, mutta sen silmät puhuvat. Ne luetaan tyhmiksi. Ne luetaan viisaiksi. Niistä puuttuu tarkkuus. Koululaisen suuta ei pidä kiinni pulmalukko, että jos hän tietäisi ratkaisun, hän alkaisi puhua, että hänen puhumattomuutensa näin ollen olisi kyvyttömyyttä päättelyyn. Auktoriteetti sanoo näin, eikä koululainen väitä vastaan. En minäkään. Kierrän koulut kaukaa, koska odotan niiden muuttuvan stategisiksi kohteiksi.