Varhain aamulla mies herää kaikkien aistiensa kanssa yhtä aikaa,
mutta heikoimmat niistä väsyvät jo aamiaisen aikana.
Ei ole yhdentekevää mille alttarille päivän ensimmäiset hetkensä uhraa.
Lukeeko sanomalehteä vai kuunteleeko musiikkia,
aloittaako päivänsä tyttösivustoilta.
Aamuja ei ole elämässä montaa. Iltapäivää,
joka on tunnottoman lihaksiston työvuoroa, riittää loputtomasti.
Hän istuu palaverissa ja tutkii lomakkeen tyhjiä kohtia.
On lauseita jotka eivät tarvitse lisäyksiä, korjauksia tai korvauksia
vaan musiikkia taustalle, tai että ikkuna avattaisiin ulos. On mielentiloja
jotka selkenevät vasta oikeiden lauseiden myötä.
Vähän myöhemmin, kahvin tuoman hienoisen pahoinvoinnin painamana
hän yrittää pitää itsensä hereillä miettimällä menetyksiään.
Laimeinta iltapäivissä on se, ettei onnettomuuttaan voi löytää.
Ylhäältä paistava aurinko valaisee kaiken tasapuolisesti ja
on selvää, että peruuttamattomasti juuri tällä hetkellä hän on menettänyt
elämänsä tärkeimmät ajan: aamuja ei ole juuri yhtä enempää,
hetkiä jolloin pannaan alulle, jolloin vainutaan suoni jossa
myöhemmin käytetään hakkua.
Jos puhelin soi juuri silloin, ei kannata vastata,
pomo pyytää tuntia aikaisemmin töihin,
palaat takaisin neljäkymmentä vuotta vanhempana.