Pasolini ja poikia.

Jos olisin kirjoittanut tämän eilen, olisin voinut aloittaa:
Pasolini murhattiin päivälleen 30 vuotta sitten.
Hän on ollut murhattuna yhtä kauan kuin monet ystävistäni elossa.
Ensimmäinen kosketukseni Pasoliniin: Hannu Huuska lausui, Esa Saarinen käänsi ja ohjasi.
Ja sitten: Sikolätin juliste elokuvateatteri New Yorkin seinällä.
Laura Betti: lehdet kirjoittavat aina väärin, Pasolini ei etsinyt kuolemaa kävellessään sinä iltana Ostiassa. Ei hän etsinyt myöskään tyydytystä pojanhimolleen.
Hän kulki jätteenhajua kohti, uusi elokuva mielessään. Salòa oli tehty kepeissä kilistelevissä tunnelmissa ja tuotannosta oli jäänyt lempeä maku suuhun.
Hän oli sopinut tapaamisesta Pelosin, 16-vuotiaan rakastajansa kanssa rauhoittaakseen suhdetta. Lisäksi hän oli päättänyt luopua muista pojistaan.
Kävellessään tällä synkällä seudulla Pasolini ajatteli onnellisena tulevaisuuttaan, jossa hänen seksuaaliviettinsä tasaantuisi, laantuisi, häviäisi kokonaan. Hän oli 53-vuotias mies ja uskoi autuaiden päivien koittavan pian. Hän uskoi aivan toisenlaisen kauneuden maailman avautuvan silmiensä eteen. Pasolini käveli hyvin onnellisena tällä synkällä seudulla. Pankaa muistiin. Voin nähdä silmieni edessä hänen veikeän, pelottoman ilmeensä ja veltot, peittelemätöntä elämäniloa kuvaavat sylkäisynsä, ne samat jotka hän halusi jokaiseen elokuvaansa.