RICHTERIN PERSPEKTIIVI

Hetki suuren ukrainalaisen kapakkapianistin parissa.

Veljeni Pro Ac -kaiuttimissa on elämää suurempi stereokuva. Tämän vuoksi ne sopivat erityisen hyvin Svjatoslav Richterin kuunteluun. Richterin taito on saada pienimmästä ja ahtaimmasta revontulienlaajuista. Tämä johtaa siihen, että yksittäinen ääni tai melodiafraasi ei aina kuulosta yhtä herkulliselta kuin esimerkiksi Claudio Arraun tai Ralf Gothonin soittamat. Heidän pianisminsa onkin tarkoitettu nopeaan viettelyyn ja kapakkajatkoille.

Myös Glenn Gouldin jälkeen Richter voi tuntua kaukaiselta. Gouldia onkin pidettävä esimerkkinä populaarimusiikin tanssittavuudessa kasvaneiden nykykuluttajien kerettiläisenä käsityksenä pianonsoiton taiteesta (tärkeänä yksityiskohtana kolmimuunteinen fraseeraus, jonka tunnistaminen kirkkokonsertissa on kuin maistaisi yllättäen niin rakkaan e-pillerin maun kielellään). Ellei Gould kaikesta huolimatta olisi vaikuttava soittaja, vertaisin häntä mielelläni taannoisen kotiviinivillityksen aikaiseen juomahirviöön: Finlandia votkan makuiseen viiniin, joka on hyvä luonnehdinta siitä, minkä makuista tyypillisimmin saadaan kun traditioita sekoitetaan keskenään pelkästään humaltumisarvoa silmälläpitäen.
1900-luvun sielupuolen yritykset fuusioida afroamerikkalaisen ja länsimaisen taidemusiikin traditiot ovat saaneet aikaan sellaisia yrjöhyrrävotkaviinejä kuin progressiivinen rock tai Magnus Lindberg, joka muuten ystäväpiireineen aloitti – eikä koskaan lopettanutkaan – progebändeistä ja pillurallista.

Mutta turha lienee huolestua Coltranen ja vanhan Amadeuksen puolesta, Dolphyllä on jo noussut pahka päähän: musiikkia mulatoidaan nykyään kaikkialla, eikä vähiten musiikkioppilaitosten seinien sisällä. Kolmenminuutin ihmemies, juhlatelttailija, imbesilli musiikinteorian opettajani konservatoriosta kuuntelutti kerran Richterin Tasavireistä klavieria esimerkkinä soittorasiamaisesta epämusikaalisuudesta (samaan levytykseen lopetti muuten sylkykuppi ovidiuskääntäjä Seppo Heikinheimo jokaisen parittelumusiikin roskaaman päivänsä). Opettajan näyte oli puolen minuutin mittainen, eikä hän kolmenminuutin ihmeiltään tullut ajatelleeksi, että siinä ajassa Richter ei ollut vielä ehtinyt aloittaa ensimmäistä motiiviaan.