Jeesus teki leivän ihmeen taittelemalla. Jeesus otti leivän ja taittoi, taittoi sitten kaksinkertaisesti paksun leivän uudestaan ja sitten nelinkertaisesti paksun ja sitten kahdeksankertaisesti paksun. Hetkessä leipä oli niin paksu että siitä saattoi jakaa monisatapäiselle ihmisjoukolle.
Jeesus teki myös kalan ihmeen taittelemalla. Jeesus otti kalan ja taittoi, taittoi sitten kaksinkertaisesti paksun kalan uudestaan ja sitten nelinkertaisesti paksun ja sitten kahdeksankertaisesti paksun. Hetkessä oli kalakin niin paksu että siitä saattoi jakaa monisatapäiselle ihmisjoukolle.
Taittaessaan leipää ja taittaessaan kalaa ja leivän moninkertaistuessa ja kalan moninkertaistuessa hänen kätensä venyivät uskomattomiin mittoihin. Hetkessä hänen sylinsä oli niin leveä että siihen mahtui koko maailma.

Kunnon poikaystävä ei tarjoa henkosia marisätkästään sen jälkeen kun on kuullut tytön olevan raskaana. Vauva tuo niin paljon valoa kotiin että epäsiisteys paljastuu armottomasti. Villakoirat ja porno lakaistaan sängyn alta. Televisio saa tehdä tilaa kirjahyllylle. Jalkapallo vaihdetaan maapalloon.

Haudankaivajan työ on kaivaa niin syvään,
niin vesien alle, niin seinien taakse,
ettei kuollut voi kuulla mitä hänestä puhutaan.
Hyvät sanat tulevat aina liian myöhään.
Nosturikuski on kuollut.
Kun hänet on laskettu hautaan,
nouseeko kaupungissa enää mikään?
Vain pastorin ääni, kun hän muistelee työmiestä:
arkiaamuisin auringonnousua vasten näimme
hänet kiipeämässä nosturiin,
niin valtaviin korkeuksiin, niin pilvien ylle
hän kohotti tunnotonta ainetta,
ja nyt, kevyempänä henkäystä hän ylittää nämä korkeudet.

Haavitin kissan, pyöräytin pussiin.
Mutta haavi oli huonoa tekoa, lintuverkosta kyhätty.

Kristallikruunu ilmoittaa ensimmäisenä maanjäristyksen tai pommituksen alkamisesta. Mutta vielä eivät kadut ole hiljaisia. Viemärit kohisevat, mutta vatsassa on rauhallista. Sataa. Sekatyöläinen nostaa kaulukset pystyyn, mutta kaupungin portit pysyvät auki. Asukkaiden määrä on tavanomaisessa suhteessa rottien määrään. Tautien määrään. Yhdyntöjen määrään.Valot syttyvät vielä kerrostaloihin tavanomaisessa epäjärjestyksessä. Prostituoidun rapussa hissi pumppaa ylös alas.

VIRKAELÄMÄÄ 1

"Älä itke ruma lapsi, huomenna mennään naamarikauppaan."

Kulkutaudin jos pulloon saisin,
sillä äitiä kuumottaisin.
Jos kieltäisi minulta mitään,
taudin suuntaisin itään.
Jos pojat alkaisi sorkkia,
heti kierittäisin korkkia

Vein puutarhakalusteita pihalta kuistiin
ja siitä myöhemmin kellariin.
Kellarissa oli monta pahvilaatikollista vanhaa rojua,
vein ne grillikatokseen ja siitä myöhemmin peräkärryyn.
Ajoin niinä päivinä kaikenlaista vanhentunutta pois.
Kellastunutta ja mustunutta. Yhtä sun toista hapertunutta ja kovettunutta.

Virusten skannaaminen kesti 105.1 minuuttia.
Siinä ajassa ehti pyykkikone pestä.
Ehdin myös panna tiskikoneen kohisemaan.
Paistin uuniin. Jääpalapussit pakkaseen.
Oli autuasta levähtää kun monta asiaa oli kehittymässä yhtä aikaa.
Videotykin lampun tunnit karttuivat,
luut haurastuivat hiukan.
Surkeaa olisi jos ei olisi lottoriviä vetämässä,
käsikirjoituksia kustantamoissa, tekstiviestejä tyttöjen puhelimissa.

talven aikana täytyy maailman tulla puhtaaksi, muuten
saamme vain
suonmärän kevään, korventavan kesän ja aution syksyn.
Mikä työ on tehtävä joulun ja pääsiäisen välillä?
Kyntäjän on mentävä maaliskuussa
kääntämään se sama maa,
jonka hän on ennenkin kääntänyt;
linnun on laulettava sama laulu.
Kun lehti on puhjennut puuhun,
kun seljapensas ja orapihlaja
avaavat kukkansa joen rantojen ylle ja ilma on kirkas
ja kuulas,
ja äänet livertävät ikkunoiden takana,
ja lapset heittelevät kuperkeikkaa oven edessä,
mikä teko on silloin tehty, minkä rikoksen
peittää linnun laulu ja vihreä puu, minkä rikoksen
vehreä maa peittää?

T.S.Eliot, Murha katedraalissa; kuoro-osa (katkelma), suom. Pertti Nieminen.

Hyvinä henkivakuutuksina pidetään Plimsollin merkkiä, Jeesusta ja heijastinta.

Juttelin taannoin kainuulaisen metsänvartijan kanssa. ”Työ on muuten leppoisaa luonnossa oloa, mutta annas olla kun jotakin mennään rauhoittamaan, kasvi tai elukka, niin jo alkaa syntyä metsikköön kuhinaa, repimistä ja pauketta.” Sellainen on suomalaisen suhde luontoon: kaikki mikä ei ole harvinaista on kaunista ja suojeltavaa.

Säästöni joutuvat helvettiin,
mutta ostokseni pääsevät taivaaseen.
Ainakin se osa, josta suolisto teki selvää.
Ja se, josta salama, kun kaikki hurina ja välke katkesivat
kauheaan hiljaisuuteen.
Samassa hiljaisuudessa vietät ikuisuutesi.
Kuin persiljaa olisi tungettu korviin, sama välke jatkuu taivaalla,
jonka nyt näet ensimmäistä kertaa, mutta hitaampana,
valtimon mukaan hidastuvana.
Sitten tunnet taskujesi ratkeavan ja kolikoiden tippuvan lattialle.
Pikkurahaa on kaikkialla, ihan kaikkialla, myös sillä puolella.
Olisi holtitonta pyytää paikkaa, josta ei voisi löytää varaa bussilippuun,
paitsi kuoleman hetkeä, kun on joutunut bussin renkaiden väliin.
Kaikkialta voi poistua, mutta niin ettei mitään jää säästöön.
Kaikkea voi tehdä, mutta niin ettei mitään jää vaihdettavaksi.

Ilon päivä! Meri viskasi Juopon rantaan! Tytöt lopettavat rantalenttiksen ja juoksevat kuulemaan Juopon seikkailuista. Ja toden totta on erityistä oppia ja viisautta Juopon sanoissa, jotka ovat ehtineet käydä pitkän ulapan kokemuksen hämmennyksestä kiteytyksen rauhaan.

Rannalla makaa hylkeenä Juoppo.
Hänen hampaitaan teroitetaan.
Pikkuviilausta kuuntelee lähestyvä Sotka.
Muna munittiin oikeaoppisesti pintahiekkaan,
mutta tuli kuormuri ja valaskalana oksensi päälle:
tonneittain bikinityttöjä, rantapalloja ja matkaradioita.
Mutta Juopon tiedossa on,
mikä mahtimuna hiekan hauteissa kasvaa ja kerää voimiaan,
mitä se on antava ja pois ottava kun aika koittaa.
Onko yksinäisempää kuin hiekkaranta
pimeäntuulisena päivänä, sellaisena, kun keinut pyörivät ympyrää,
alkaa hiekan pinta liikkua.

He nostivat kalan mudasta, mutta kala oli puhdas.
- Risto Ahti

Oletko astunut naulaan? On miehiä jotka astuvat naulaan ja miehiä jotka eivät astu. Minä palkkaan niitä jotka eivät, maksavat minulle vähemmän. Olet nuori poika, kokematon, kukaan ei voi tietää astutko sinä naulaan vai et. Muutaman vuoden jälkeen voi sanoa: tämä mies ei astu naulaan. Hänet kannattaa pitää, hän on mies joka nostaa taloja, siirtää vuoria, pitää vaimonsa, lapsensa ja autonsa.
Hyvä on, minä palkkaan sinut. Mutta on itsesi kannalta parempi että astut naulaan jo tänään. Rakennuksella on käsittämätön määrä nauloja, isoja ja pieniä, näkyvillä ja näkymättömissä, kaikki ruosteen syövyttämiä. Äläkä yritä kävellä arasti ja tunnustelevasti, sillä tavalla ei nouse talo. Astu reilusti. Parempi että jo tänään.

Richard Sandrak, herzoglainen versio Viscontin Venetsia-elokuvan mielitietystä.

Muistakaa että jokainen metsän puu on elämän puu.
Puun voi sahata poikki, koska elämää on kaikkialla.
Muistakaa että jokaisesta tähkästä saa elämän leipää.
Raekuuro saa möyhentää pellon, koska elämän leipää on kaikkialla.
Sahattu puu voidaan kuljettaa paperitehtaaseen,
mutta muistakaa että jokainen paperi on elämän sana tälle päivälle.
Paperin voi polttaa uunissa, koska sama sana toistuu kaikkialla.
Muistakaa että jokaisessa ihmisessä kasvaa sisällä elämän puu.
Ihmisen voi sahata poikki niin kuin puun, koska ihminen on kaikkialla.
Mutta muistakaa että vaikka elämä tapahtuu kaikkialla,
on sen jokainen koti sen ainoa koti.

Leipurin taikina hohtaa valoa aamuyön tunteihin.
Suutarin laupeus on toisenlaista. Hän myy avaimia koteihin,
mutta korjaa myös kenkiä joilla kodeista voi poistua.
Suutari kopioi vanginvartijalta varastetun avaimen koko kaupungille,
tekee veromarkoilla suljetusta sellistä julkisen tilan.
Suutari piilottaa Juopolle yleisvara-avaimen kengän korkoon.
Mihin Juoppo milloinkin kaupungissaan ajelehtii,
on hänellä lämmin vuode pyöräytyksen päässä.

Avoauto on turvallisin vaihtoehto vuoritielle jolta suistuu helposti mereen.
Avokkaat saa nopeasti jalasta. Linnan juhlissa pukeudutaan parhaimpiin.
Maalatessa huonoimpiin. Puolialaston Saarikoski suisti nuorena veikkona siementä kallionkielekkeeltä.

NÄIN KENIASSA

Somalialaisilla karjarosvoilla
on majan takana lehmännahka,
johon ne nyt ujuttavat Kalashnikovilla varustautunutta toveriaan.
Raha motivoi halua silmiksi lehmän silmiin
piipuksi sieraimeen.
Kaikki laulu lähtee sujuvimmin valituksen tasolta.
Kaikki hallittu pomppu jalan pehmeästä liikkeestä ja luun kovuudesta.
Tässä iloisessa pompotuksessa on vasikan vatsalaukkua
ja huikean puhtaita värejä.
Pallon puhkaisee luoti: silmät ovat liian kaukana toisistaan.

Sydämen haju leviää pannulta huoneeseen. Ulkona sade painaa kuusen tuoksun maahan. Home nousee seiniä ylös ja syvemmälle.On kuin kasvattaisi villikissanpentua, joka jo kohta syö ruokkijansa. Talon hiljainen ja harva sortumisen ääni muistuttaa leppoisaa rakentamista.Lamppu sammuu olohuoneessa. Kellarissa. Sydämen pala kiitää ohi sydämen. Lämpimämpänä sydäntä. Orkideassani on 12 kukkaa ja yksi nuppu. Vaikka luvataan, se ei kuki toistamiseen näillä taidoilla. Loput Suomen itsenäisyydestä tulisi menettää väkivaltaisesti, eikä näin.

Olin etsiskellyt kaksi päivää kaupungilla tuloksetta
ja kotiin palatessani näin vasikan auton asuntoni edessä.
Myöhemmin baarissa istuin horatsun viereen tarkoituksella
niin leveästi että sen piti ristiä jalkansa.
Vasikka joka istui horatsua vastapäätä näytti naamaansa.
Viikko tästä eteenpäin hortoilin rannassa
viiden tuhannen euron tukko taskussani.
Hylkäsinkö loogisen ajattelun siksi että halusin pyrkiä ihmistä kohti?
Seuraavalla viikolla kävelin vesisateessa Mannerheimintiellä.
Yöaikana autoja liikkui harvakseltaan. Täysistä autoista selviää nyrkein,
mutta yksinäiset kuskit jotka pysähtyvät ovat vaarallisia.
Kun aloin tekemään virheitä ja vilppiä ihmiset alkoivat luottaa minuun.
Tukeva nippu seteleitä rintataskussa
on parempi henkivakuutus kuin ahne lääkäri.
Nousin helvetillisen pitkät kierreportaat pomon toimistoon.
Sieltä katselimme nostureita, jotka siirsivät pommikonetta laivan kannelle.
Niin korkealta kaikki näytti olevan helposti hoideltavissa.
Sovimme seuraavista töistä, mutta lupailimme toisillemme,
ettemme rupeaisi hätäilemään aikataulujen kanssa.
Iltapäivän vietin Aleksin kahvilassa seuraten salkkumiehiä.
Olen kaivanut ojiakin mutta helpoiten elantoa saa kun kuuntelee ja katselee.
Siihen laittaa kätensä missä raha virtaa. Olen lukenut työtä tehdessäni
lukemattoman määrän maailmankirjallisuuden klassikoita,
opetellut englannin kielen ja auttavasti venäjää. Kuolema ei herätä minussa erityisiä intohimoja, en muista äitiäni.

Suuri aalto tuo vettä sinne missä siitä on ollut pula.
Kuoppa kuivassa sisämaassa täyttyy,
eikä sitä enää mikään kuivata tyhjäksi.
Suuri aalto tuo mukanaan kaloja, 120 lajiketta,
jotka elävät nyt kuopassa.
Nähdään ettei kuoppa ole kovin iso,
ehkä noin jalkapallostadionin kokoinen,
mutta se on ennätyksellisen syvä, ihmisen kaivamaksi.
Se kaivettiin rikkauksien vuoksi, joita maan alla uskottiin olevan.
Sitten tuli aalto ja sai kuopan täyteen elämää.
Kuoppaan huuhtoutui myös autoja ja yksi korkea kerrostalo.
Taloa asuttavat nyt merenelävät, koska kaikki sen entiset asukkaat ovat kuolleet.
Ranta-Riku nousee kuopasta ja haukkoo henkeä.
Bussiin ehtii vielä juosten.
Sen takaosaan on sullottu kameli, noppapelivoitto.

"Tupakan polttaminen ei ole koskaan ollut niin järjetöntä kuin juuri nyt. Vielä muutama vuosikymmen tervettä elämää niin eipä tarvitse kuolla koskaan. Nyt vaan odotella, hissukseen, säästää ruumista pidätyksessä ja antaa tiedemiehille työrauha. Jos vielä pääsisi instituuttiin vapaaehtoistyöhön. Kantaisi kiireisille vihreää teetä ja pillereitä." (Jörkka)

Laittoi chiliä pannulle ja menetti tukkansa.
Chilissä on hirvittävää voimaa. Menetti kätensä.
Siitä voi kohtuullisin tiedoin keittää pommin.
Sillä voi hetkessä tuhota makuaistin loppu elämäkseen.
Siksi esimerkiksi Gordon Ramsay ei koske chiliin lainkaan.
”Arvostan vivahteita ja kammoksun yksipuolisuutta
ja kaikkia diktaturian muotoja.”
Gordon Ramsayn mielestä chili sopii kuitenkin hyvin kidutukseen ja
vahvempien huumekasvien lannoitukseen.

Jouluna olisi tietysti hienoa ottaa niityltä lammas ja pässi ja nukkua niiden kanssa omassa sängyssä. Ongelma on siinä, että olen levoton nukkuja, hyvin levoton, kova tuottamaan kahinaa mutta huono sietämään sitä. Lampaan ja pässin kanssa nukkuessa pitää olla paikallaan kuin ruumis. Märehtimisrefleksin laukaisee pieninkin liikahdus. Syvässä unessa saatan olla pitkäänkin paikallani, mutta tämä edellyttää liikkuvia, vilkkaita unikuvia jotka saavat ruumiin mukaansa.
Ruumis löydettiin merestä. Luis oli kauhuissaan kun hammaskuvat osoittivat että ruumis todellakin oli Sheridanin. Luis lähti takaisin Harmonyyn raskain sydämin, mutta hänen tietämättään Sheridan oli oikeasti elossa ja eksyksissä merellä.

Muistojeni esineitä

Ei ollut maito loppunut vielä äitini rinnasta
kun hakkasin jo tiiviisti kinnasta.

Muistamme kuinka Portugalin kisoissa nurmi petti Beckhamin tukijalan alta.
Kotikenttää voi pehmentää sieltä täältä, kunhan itse muistaa paikat.
Kukaan ei vihaa myyriä niin kuin se joka on vastuussa kentän kunnosta.
Unohtuu että myyrä on kaunis, sopusuhtainen eläin, toisella tavalla kaunis kuin kentänhoitajan isosilmäinen naisystävä.
Nyt hän odottelee miestään kentän laidalla siinä toivossa että miehestä joskus tulisi jalkapalloilija.
Vaikka nainen ei ole pelannut elämässään palloa, ovat hänen säärensä huippukunnossa. Se johtuu hänen synnyinkaupungistaan, mäkisestä San Franciscosta.

Päiväkirjamerkintä.
Istuin tänään eläinlääkärin tyhjässä odotushuoneessa
ja kuuntelin tutkimushuoneesta kantautuvaa naisen itkua.
Tullessaan maksutiskille naisen kädessä oli punainen talutushihna.
120 euroa. Tuulikaapissa, kun ulko-ovi avattiin, hihna heilahteli vähän.

Jussi Nikkilä ottaa kosamiittia. Kuva: Hannu Keski-Hakuni.


Teatterikorkeakoulu-Teatteritaiteen laitos/Dramaturgian koulutusohjelma ja Baltic Circle esittää näytelmän:

Olen kuullut on kaupunki tuolla

Näyttelijä: Jussi Nikkilä
Teksti ja ohjaus: Jukka Viikilä
Esitysdramaturgi ja henkilöohjaus: Susanna Kuparinen
Lavastus: Antti Nikkinen ja Aki Viikilä
Äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Valosuunnittelu: Jaakko Jokio ja Kasperi Laine

Ma 21.11.2005 klo 14, Esitys on osa Baltic Circle-festivaalin ohjelmistoa
Kesto 1 t 20 min (ei väliaikaa)
Esityspaikka Teatterikorkeakoulu, Haapaniemenkatu 6, 00530 Helsinki.
Liput: 10e/5e/2e, Teatterikorkeakoulun lipunmyynnistä ma-pe klo 12-16,
puh. 09-4313 6256. Varatut liput tulee lunastaa viimeistään puoli tuntia ennen esityksen alkua.
Tiedostelut: maria.kaihovirta@teak.fi (tuottaja)
TERVETULOA!

Hän juoksee ja kuivuu.
Hän on paikallaan ja hänen luunsa haurastuvat ja
hän kaatuu maahan.
Milloin hän on pölyä ja milloin tuhkaa.
Kun vanhoja tavaroita otetaan tallesta tai poltetaan.
Ja tämä lika tarttuu hänen märkään ihoonsa.
Hän on tullut uimasta ja hän kuivuu juostessaan.
Hän on tullut koulusta ja odottaa pysäkillä
ja hänen jalkansa puutuu ja menee kuolioon.
Milloin hän on pölyä, milloin tuhkaa.
Kun hänen jalkaansa poltetaan sairaalan uunissa
tai sepeliä kaadetaan pihalle.

kuuma vesi tai terävät esineet:
suurta vahinkoa jaloille
voisivat kokeilla grafiitin
pintaa ja sitä, kuinka se värjää kädet
mustiksi,
liukasta, pimeää, märkää,
kuumaa, kylmää, yö- ja vuorotöitä

Liikkuessaan ulkona Buñuel oli aina aseistautunut. Hän rakasti kävelykeppiään, jonka sisällä oli tikari. Hänellä oli useita samanlaisia kävelykeppejä.
Buñuel rakasti kävelyretkiä laajoissa syksyisissä puistoissa kun ilmassa oli nenään pistävää terävyyttä ja hevoskastanjat ja vaahterat loimusivat verenpunaisina.
Tikari kävelykepin sisällä oli erittäin terävä. Se leikkasi siistejä viiltoja, lihaksen kerralla poikki, eikä aukile vuotanut verta hyvään aikaan. Loukkaaja saattoi katsoa pitkään lihansa ytimeen ennen armahtavan veren tulvahdusta.
Mutta ei Buñuelin tikaria tarvitse pelätä. Sen viilto ei satu paljoakaan. Jos päättää hetkeksi olla kammoamatta vierasesinettä ruumiinsa yhtenäisyydessä, ymmärtää että tikarin tavoite on vain erotella, tuoda näkyviksi eroja ja opastaa niiden kunnioittamisessa ja johdattaa niiden kauneuteen.

Tieto siitä että AC/DC:n konsertissa Australiassa joku kuuro fani oli saanut kuulonsa takaisin, vahvistaa käsitystäni bändistä nöyränä rockin parantavan ja sukua ja kaikkea produktiivisuutta lisäävän maan voiman välikappaleena.

Johanneksen evankeliumin mukaan:

Kauan sitten ja kaukaisella seudulla Jeesus näki ohi kulkiessaan miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät Mestarilta, miksi tämä henkilö oli sokea. Oliko hän tehnyt syntiä tai olivatko hänen vanhempansa tehneet syntiä ja aiheuttaneet siten hänelle tuon vaivan? Jeesus vastasi: "Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. "Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo." Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: "Mene Siloan altaalle ja peseydy." Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä." Fariseusten keskuudessa sukeutui tätä ihmettä koskeva suuri väittely. Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin nyt uudestaan kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: "Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies [Jeesus] on syntinen." Mies vastasi: "Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen."

Sama raamatunpaikka löytyy Scorsesen parhaan elokuvan Raging Bull (1980) lopusta.

Runoilija ei ole runoilija jos hän ei pyri kaikesta toistosta eroon.
Lukkojen sarjatuotanto tekee murtomiehen työstä konttorityötä, yöt toistuvat samanlaisina, saalis on myös yhä yhdenmukaisempaa.
Runoilijalle maksaa yhteiskunta palkkaa poikkeusten tekijänä:
ryöstetyn riemumieli kun hän juoksee aamulla raitille, kertomaan, hämmästelemään ja unelmoimaan.

Mandariinin nauttimisesta oli harmia koko päivälle:
tahmeutta oli kaikkialla tietokoneen ympäristössä.
Jos ei luuttua heti, mikään ei kohta auta.
Matkalla käsienpesulle tarttuvaa leviää listoihin ja lattioihin.
Välinpitämättömyys heikentää mahdollisuuksia kaikkialla:
haukatessa mandariinin siemen painuu hampaaseen.
Vaikka sitä ei saa pois, se liikuskelee kun hengittää nenän kautta.

yleispesuaine on sanomaton myrkkytuho koulun akvaariossa
kun siivoojan kärryä pidetään sen vieressä, itsestäni sanoisin
että hänen lähelleen en laittaisi mitään terävää, liukasta, kovaa,
kuumaa ja että ihmisen ominaisuuksista tärkeimpänä pidän
eheyttä joka on ruumiinjäseniä toisissaan kiinnipitävä voima
elikkä rakkaus, luen lehtiä tupakalla roskiksessa ja haaveilen
”voi kun ei lapset tuosta enää kasvaisi”, joka on koulusiivoojan
rukous ja jonka motiivina on toivo vallan jatkumisesta, jonka
Jumala kuulee, mutta ei vastaa, koska on väistämätöntä että
näillä kapeilla vahankatkuisilla käytävillä he kävelevät häntä
päin, ajanpitkään, tai pyörtyvät kun on tuuletettava puhtautta
pidän myös arvossa ja karvattomuutta ja kaikkea puinta joka
istuu, mutta muistaa nostaa jalat luutun tieltä ja valkopohjaisuutta
kuin, pimeässä yrittäisi siivota…ämpärissä kiehuu nyt taas
korkeita vaahtopäitä

ei ylenkatse lasta liikuta, vaan osan vähyys;
ilahduta vaan, laululla ja hyrrällä
jos olet atomi, hajoat
(näytä sormella)
jos kokonaisuus katoat, tai vaihdat paikkaa
kirjasta löydät tietoa, kun revit selän auki,
näin, sinne liimattua
tai pinoat tiesi hyllyn katolle

Junan puksutusta Malickin silmin.

Terrence Malickin (1943-) elokuvassa Days of Heaven (1978) on muutama poikkeuksellisen kaunis kuva.
Yleensä en jaksa innostua postikorteista, mutta Malickilla on niitten sommittelemiseen tavallista enemmän kykyä.
Elokuvassa on paljon erikoislähikuvia hyönteisistä ja suurimmassa käännekohdassa heinäsirkkojen hyökkäys saa aikaan täystuhon. Samantapaista (ehkä viähättävääkin) sieluttomuutta olen aistinut joissakin Tavianin veljesten pittoreskeissa koomailuissa (ennen kaikkea kai elokuvassa Niitty).

Tämä yhteenveto ei ole käytettävissä. Näytä postaus klikkaamalla tätä.

Tavallisimpia viherkasveja

Jatkuvasti märässä mullassa kärsivät ensin tulilatvan juuret,
ja lopuksi koko kasvi mätänee.
Paahteisella ikkunalla lämpötilan nousee liian korkeaksi
ja ruusut kuivuvat.
Lehdille jäävät verenpisarat aiheuttavat saintpauliaan rumia laikkuja.
Esikkojen lehdet kellastuvat helposti, jos multa pääsee kuivumaan.
Kuivumaan päässyt kasvi pudottaa kukkansa.

Pasolini ja poikia.

Jos olisin kirjoittanut tämän eilen, olisin voinut aloittaa:
Pasolini murhattiin päivälleen 30 vuotta sitten.
Hän on ollut murhattuna yhtä kauan kuin monet ystävistäni elossa.
Ensimmäinen kosketukseni Pasoliniin: Hannu Huuska lausui, Esa Saarinen käänsi ja ohjasi.
Ja sitten: Sikolätin juliste elokuvateatteri New Yorkin seinällä.
Laura Betti: lehdet kirjoittavat aina väärin, Pasolini ei etsinyt kuolemaa kävellessään sinä iltana Ostiassa. Ei hän etsinyt myöskään tyydytystä pojanhimolleen.
Hän kulki jätteenhajua kohti, uusi elokuva mielessään. Salòa oli tehty kepeissä kilistelevissä tunnelmissa ja tuotannosta oli jäänyt lempeä maku suuhun.
Hän oli sopinut tapaamisesta Pelosin, 16-vuotiaan rakastajansa kanssa rauhoittaakseen suhdetta. Lisäksi hän oli päättänyt luopua muista pojistaan.
Kävellessään tällä synkällä seudulla Pasolini ajatteli onnellisena tulevaisuuttaan, jossa hänen seksuaaliviettinsä tasaantuisi, laantuisi, häviäisi kokonaan. Hän oli 53-vuotias mies ja uskoi autuaiden päivien koittavan pian. Hän uskoi aivan toisenlaisen kauneuden maailman avautuvan silmiensä eteen. Pasolini käveli hyvin onnellisena tällä synkällä seudulla. Pankaa muistiin. Voin nähdä silmieni edessä hänen veikeän, pelottoman ilmeensä ja veltot, peittelemätöntä elämäniloa kuvaavat sylkäisynsä, ne samat jotka hän halusi jokaiseen elokuvaansa.

Kohtaus, jossa poika pysäyttää auton (Linnunrata, 1969)

Parasta Buñuelissa on edullisuus.
Hän filmaa halvalla melko hyviä kohtauksia.
Lisäksi hän pysyy melko hyvin aikatauluissa.
Parasta on, ettei tarvitse hirveästi rakennuttaa.
Fantastiset kohtaukset eivät vaadi erikoisia lavasteita,
tästä olemme yksimielisiä.
Rahaa säästyy.
Oletteko kuulleet muuten hänen dubbauksiaan? Hän on yksi parhaista.

Harmaa marraskuun valo Skattungbyn kirkossa. Sven Nykvist kuvasi.

Elokuvassa kaikki mitä ei valaista on pimeää.
Hyvässä elokuvassa kaikki mikä on pimeää valaistaan.

En oikein millään raaskisi lukita polkupyörääni,
syyttää sillä tavalla ihmisiä epärehellisyydestä.
Olen nähnyt heidän vilpitöntä sääliä kuvastavat ilmeensä,
kun olen murehtinut kadonnutta pyörääni,
ostoksien aikana vietyä.
Illalla asetan lihamureketta korkealle.
Sitä vie lentokykyiset tai orava,
mutta voihan myös sataa, rankasti ja tuulla
niin että kaikkea korkeaa tippuu alas ja moni
joka on alhaalla vaihtaa paikkaa.
Portti voi ruostua auki, eikä se siitä enää hievahda.
Lumeen syntyy yöllä jälkiä,
koluavat liiterissä, grillipaikalla, autokatoksessa.
Miten sitä harmistuukaan aukinaista porttia,
että ihminen olisi vilpitön, tahraton, jäljetön,
ilman sen liikkumattomuutta.

astmapotilaana hyväksyn tämän tupakattomuuden.
on hyvä hengittää isoilla vedoilla, vaikka kaupunki olisikin pelkkää tuulta ja rantaa.
sielu on niin, äiti,… autio

Poeetikko työssään: rotanmyrkkyä.
Joittenkin motiivien pääsy estetään, jotta toiset voivat toimia vaivattomammin.

Kun vesi tai vaikeakulkuinen maasto estää kulun, on mahdollisuutena ikuinen kiertäminen tai sillan rakentaminen.

Missä se Pasilan pilvenpiirtäjä viipyy?
Kaikkialla näkyy vain horisontaalista kasvua.
On Suomi sellainen maa,
ettei se tavoita korkeaa,
on laveaa, matalaa ja yritys vaihtaa kiinaan.

Olen nähnyt miehen joka otti tunnin turpaan ja nousi sen jälkeen omille jaloilleen ja sanoi: elämä on koskettava paikka. Mutta myös nyrkkeihin koskee, ne pitää sitoa ja viedä jäihin, niillä ei ehkä koskaan soiteta pianoa tai hyväillä vaimoa niin että tuntuu syvällä. Juon tässä kohdassa tuopin. Elämä on paikka jossa ihminen käy, mutta joka ei jätä mitään muistoa. Saattoi olla, en muista.

Varaisin joulukuun ensimmäiseksi viikoksi matkan, jos minulla olisi rahaa maksaa.

Mitä lämpimämpi ilmanala, sitä enemmän nilviäisiä.
Lompakkoa ei silti kannata kiinnittää ketjulla itseensä;
joskus on terveellistä päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas rahoistaan.
Pohjoisessa ei kukaan piittaa rahoistasi, vain hengestäsi.

Kuoreltaan oli pehmeä, mutta sisuksiltaan kova ja julma.
En tätä ymmärtänyt. Kokenut pukki opasti:
Jos halunnut ja himoinnut on miestä julmaa ja kovaa, on itse muuttunut haluamakseen julmaksi ja kovaksi.
Ja mies, kuoreltaan kova ja julmakin, on muuttunut pehmeäksi ja kauniiksi sisuksiltaan, koska sitä on himoinnut.
En tätä ymmärtänyt. Koska sokeutti paitsi päivän paiste, myös työ- ja muut kiireet.
Leipomossa leipuri leipoi piiraita.

– Mitä vastaani tuleekaan! Höyrypäinen seniili,se sopii matkustuskeliini,
ympärillään parvi verenhimoisia kyyhkysiä. Älä päästä niitä irti, aivot syövät,
nokillaan järjen lyövät päästä!
– Hyvä herra, aivosi syönyt on jo taivaan aurinko,
vuohi taivaan on ne juossut jo tuolle puolen hiekkalinnaa.
Tässä ikuisuus on, ja nyt kerro miten olet päiväsi käyttänyt
velvollisuutesi oletko täyttänyt?
– Tässäkö ikuisuus, tähänkö loppui elämästä loisto,
ja alkoi turtumus ja toisto?
– Katso tähtiä, tuskinpa täältä pois ehditte, mitä sanotte?
– Pahoja pahoja ennusmerkkejä. Mutta mahtaako tämä putki antaa varmasti pätevää tietoa?
– Jaa, jaa, tiedä sitä, hurjia ovat juoksut, valtavaa merkkien paljous.

Kyllä on tympäisevää selailla vanhoja keittokirjoja.
Yököttää että on ikuistettu sitä joka nopeimmin pilaantuu.
Kuvatkin ovat aina haalistuneita, sinertyneitä, värinsä menettäneitä.
Mitäänhän ei aurinko haalista niin kuin keittokirjaa.
Pian on kuin kokkaisi kuunvalossa.

Plimsollin historian pisimmän tauon eräs syy on tässä. Saa tulla katsomaan.

Ei se ihmistä rikastava ole maan uumenissa,
vaan on yllä, taivaan valkeassa,
kultareunana pilvessä.
Ei, ei ole se rikastava taivaassakaan vaan valtameren syvyyksissä
arkussa avaimena ja lukossa lukituksena
ja lukko se on myyrän kaulassa maan alle mennyt
ja avain lokki-rotan suussa taivaaseen lennyt.

Kohta on niin kuuma, ettei voi valvoa kuin öisin ja silloinkin märkiin pyyhkeisiin kääriytyneenä. Tällaisessa vanhassa puutalossa kesä merkitsee ennen kaikkea mummolan hajua, joka täyttää talon kun aurinko lämmittää sitä. Oli taas kerran typerää lykätä työt talven viileiltä kesäkuukausille. Avuksi verkkopaita, kuumat tuliset juomat ja lihallisuuden nihilointi. Niillä ei hävyttömän pitkälle pääse. Joskus olen vetänyt roikan pihalle ja yrittänyt kirjoitella ulkosalla. Mutta aurinko pehmentää pään tehokkaasti. Saa naputella henkensä hädässä jos haluaa jotakin paperille. Aurinko tuhoaa ensin aivot (sisuksen) ja vasta sen jälkeen pinnan. Auringonpalvonta on kansanhurskauden muoto jossa uhri ja palvoja on sama henkilö.

Alice

Hae Googlesta draamahenkilö. Aikaa max 10 min.

Parikymppinen Alice ei pidä kotona oleskelusta.
Alice toimii tiiminvetäjänä kosmetiikkkaosastolla.
Miksi Joe ei pysty vastustamaan muiden naisten houkutuksia, miksi Alice ei
riitä hänelle?
Alice on muuten mukava tyttö mutta kissoista se ei erityisemmin perusta.
Alice ei ymmärrä kaunista islannin kieltä.
Alice ei hypi ja sitten kun hyppii menee hyppy huttiin ja ankarasti.
Alice juoksee huonosti.
Alice ei kuitenkaan suostu uskomaan isänsä olleen syyllinen veritekoon.
Jänöpupuksi muuttuva Alice ei nimittäin tunnu kovin petomaiselta.
Alice ei ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu.
Alice ei ole eri koteloihin pakattu tupla, vaan kaksi
erillistä levyä.

Ajelin pikkukoskelle päin. Kävi kuntoilusta kun jarrupalat hankasivat renkaaseen kiinni. Pysähdyin ja irrotin vaijerin jarrusta. Rullaavuutta pysähtyvyyden kustannuksella.
Pyrin nopeuteen, jossa havaintojen erillisyys vaarantuu. Kaikissa vähän korkeammissa puskissa satakieli. Tietyllä nopeudella vain yksi satakieli joka laulaa kaikkialla.
Äkkinäisessä kesäpäivässä alkaa tässä iässä olla jo raskautta, vaikka jättäisi vesipullon kotiin ja irrottelisi hankaavia.
Lapsen kesäinen eloisuus selittyy sillä että kerrostumia on riittävän vähän. Lapsi kuvittelee kesissä piilevän rajattomasti rikkauksia, yhä uusia selvärajaisia tunnelmia ja mielentiloja. Hän ei tiedä variaatioiden rajallisuudesta ja miten pienillä vivahde-eroilla asiat toistuvat. Kun hän haistaa ensikerran tuomentuoksua hän kuvittelee samanlaisia elämyksiä loputtomasti tulevaisuuteensa. Mutta montaa samanlaista ei ole. Vanhenemme muutamaa tuoksua, aallonliplatusta vasten, ja toisto tuo mieleen toistojen rajallisuuden.
Joulunajan hyasintin tuoksu muistuttaa, että taas olemme vuoden lähempänä kuolemaa ja miten vähän rakentui vuoden aikana mikään.
Silti uusi kasvu luo toiveita: ihminen voisi olla osallinen samassa kukoistuksessa, mutta kuka tietäisi miten.

Alepankulmalla kuhisi kaksi Kiinanpalatsikoiraa. Nuuskivat ja lipittelivät toistensa genitaaleja tavanomaisen levottomuuden vallassa. Kun kaupan ovi kävi, kuhina yltyi hiukan.
Tottumus ja tuttuus estävät koiria tarkkailevan häpeäntunteen. Teinipoika kääntää päänsä. Juoppo varoo likaantumasta.
Perhe rakennetaan ostamalla koira, sen jälkeen hankitaan lapsi. Talon rakentaminen aloitetaan rajaamalla jätekasan paikka.
Paluumatkalla luritteli siellä täällä satakieli. Korkealla taivaalla näkyi pääskysiä. Pussilakanoista piti vetää päiväuniksi peitot sisältä.

Paperipula saattaa olla vihdoin totta Suomessa.
Aina kun ulostamista uhkaa rajoittaminen, ilmestyvät hamstraajat paikalle.
Täytyy ihmetellä hamstraajien toivekuutta. Varmuudella he uskovat päiviensä jatkuvan samankaltaisina paperikasojen loppuun saakka, varmuudella he uskovat sanottavaa riittävän.
Paperipula tuo raikkaan tuulahduksen kirjallisuuden tunkiolle, jota ripuloimaan käskevän, vatsasta painavan yliminä-äidin orjuuttamat raapustelijatädit hallitsevat. Saavat nyt, kun paperi loppuu, raapustella kutisevia persevakojaan. Lukijat tulevat järkiinsä ja painuvat rannoille, mikäli kaukonäköä enää riittää.
Määrätunteja kirjoittavat, perselihaksiaan kuntosaleilla voimistavat (sulkijalihaksiaan löysentelevät) ripulikirjailijat saavat alkaa lyhentämään roimasti lauseitaan, miettimään vähän mitä paperillensa pistää

PELIARVIO

Junankuljettamisessa ei voi kompensoida deadlinen ylittämistä poikkeuksellisen hyvällä laadulla, koska laatu on sidoksissa vain aikatauluihin.
Aikataulussa ei voi pysyä ellei ole valmis ottamaan merkittäviä nopeuksia, vaikka pysähtyvyys on olematonta. Junankuljettaminen on kaasun säännöstelyä; ajolinjoilla ei voi ratkaista virheitä.
Asemaa hallitsee kello. Lukuun ottamatta kirkkoja, ei missään ole ajallisuus yhtä näkyville asetettua. Jos asemalle ei juosta, siellä ikävystytään kellotaulua seuraten.
Laiturilla miehet koputtavan aikarautojaan, naiset taiteilevat kesämekkoineen tuulenpuuskissa. Kaikkein hitaimman ja raskaimman oletetaan taipuvan pienimpien mittayksiöiden oikullisuuteen.

Halu ja nautinto ovat kulttuurillisia, antropologisia ja toisarvoisia ilmiöitä, jotka eivät viime kädessä kerro paljon mitään seksuaalisuudesta. Sen sijaan että ne olisivat määrittävä tekijä, ne ovatkin läpikotaisin sosiologisesti määrittyneitä. Yksiavioisessa, romanttisessa ja rakkauteen perustuvassa järjestelmässä ne voi saavuttaa vain rakastetun olennon kautta, joka on yksi ja ainoa. Siinä vapaamielisessä yhteiskunnassa, jossa Bruno ja Christiane elivät, virallisen kulttuurin (mainokset, lehdet, sosiaaliset organisaatiot ja julkinen terveydenhuolto) tarjoama seksuaalisuuden malli perustui seikkailulle: sellaisessa järjestelmässä halu ja nautinto tulivat viettelyn jälkeen, jolloin korostuvat tuoreus, intohimo ja yksilöllinen luovuus (jotka sivumennen sanottuna ovat työntekijöiltä työmaailmassa vaadittavia ominaisuuksia).
- Houellebecq, Alkeishiukkaset, 1998

Kävisi niin, että olisi pitkään runkkaillut ikkunoista poissa
ja tajuaisi yhtenä päivänä seinäpeilin,
joka on tunnollisesti heijastanut kaiken.
Naapuri on tietenkin grillailemassa siinä ikkunan alla.
Mistä sitä tietää miten mikäkin asia lähtee kasvamaan,
kuin pakastimesta karannut virus tai väärä raha,
kädestä käteen, vauvan vatsaan ja sieltä viemäriin ja sihdinpuhdistajan taskuun.
Peilejä on kaikkialla ja laitteita jotka sieppaavat lennosta ajatuksetkin.
Jossakin hiekkarannalla joku siirtyi äkkiä viisikymmentä metriä
kangastukseksi nudistipuolelle, vai oliko se toisinpäin.
Jos heijastukset ja sähköt ovat oikeanlaiset, ihminen voi näkyä missä vain.
Ja kaikki tallentuu jonnekin. Kaikki on purettavissa jostakin.
Kerran kävi niin, että huoneessa jossa murhattiin,
oli niin huono levysoitin, että neula kaiversi kirkaisun levyyn,
josta sitten poliisi kuunteli ja tuomitsi.
Sama kävi savenvalajalle: avunhuuto jännittyi sorvissa pyörivään ruukkuun
ja pystyttiin purkamaan ja tallettamaan MD-soittimella.
Taitava etsivä tajusi mahdollisuuden, eikä jättänyt kokeilematta.
Hajotti ruukun ja äänitti. Myöhemmin kun studiossa poisti
ruukun särkymisen taajuudet, jäi jäljelle kauhea kuoleman huuto.
Ei parane puhua mitään mitä ei halua kuulla seuraavana päivänä uutisissa.
Ukkosen kaatamiin puihin on talletettuna valtavia jännitteitä.
Niiden lähellä ei kannata liikkua.

Piilottelin dollarisäkkejä rannan tuntumaan poliisien silmistä.
Varhain aamulla kävin aina tarkistamassa.
Joskus rapajuoppo oli ottanut yhden tyynykseen,
kylmän kiusatessa oli repinyt säkkiä auki ja työntänyt kätensä sisään.
Sellaisina aamuina on aurinko pelottavan suuri kolikko tehtaanpiippujen takana.
Ihmiset jotka nukkuvat eivät tiedä minkälainen rahanmahti
loistaa maailmassa silloin.
Tietysti on vähän vilu.

Muistutuksia

Robert Rauschenberg ja taideteokseksi muuttunut vuohipukki vuonna 1958.

"Mikään ei ole runollisempaa kuin siirtymät ja heterogeeniset sekoitukset."
Printtasin tämän Novaliksen abstraktin muistutuksen työnurkkaukseni seinälle.

Joskus pidin työpöydälläni Tiimarista ostettua vuohta, Rauschenbergin vuohta, josta puuttui ympäriltä autonrengas. Rauschenberg oli ostanut velaksi täytetyn vuohen ja aikoi tehdä siitä taideteoksen. Hän maalasi sitä eri värein, mutta teosta ei syntynyt, vain vuohi + väriä. Hän pani vuohen riippumaan väärinpäin ateljeensa kattoon, mutta teos ei sekään ollut, vain katosta riippuva häiritsevä elukka. Mutta kun hän keksi autonrenkaan, katosi vuohi ja rengas.
Renkaaton vuohi työpöydälläni oli antamassa toivoa poeettisessa etsinnässä.
Aikoinaan pidin seinälläni 80- luvun Gloriasta leikkaamaani Boss - mainosta, jossa mies poseerasi hirvittävän näköisessä löysässä kaksirivisessä. Tuotemerkin vieressä luki: "Tyyli ei ole koskaan poissa muodista."

Kaikkialla missä Jouko Turkka puhuu tai kirjoittaa, tarjotaan tärkeää ensyklopedistista tietoa:

”Siinä on rekkakin. En vuosiin ole katsellut sellaista kuin ohikiitävänä ohivilahtavana kauhuna, härskinä vihollisena. Nyt vasta näen kuinka korkealla istuu rekkakuski: muiden kohtalona yläpuolella kaiken, vaaran, hädän ja pelon. Pitkänmatkan pyöräilijä ei pelkää rekkaa joka sitä hipaise, se imee mukaan, suojelee muilta. Mutta millainen maailmankaikkeus se on: siihen mahtuu pienen paikkakunnan poliisilaitos tai isompi hautakiviveistämö. Kuinka pian sen pakoputken ääreen tuupertuisi jos siinä kyykkisi, pari kaasuttimen hörähdystä ja koipesi oikaiset.” (Selvitys oikeuskanslerille, 1984)

Tällaisena hyvin kauniina toukokuun päivänä kuoli Arto Melleri, runoilija, mullanlöyhkäisten laulujen tekijä.
Satyyri-hahmo, joka muodosti selkeitä, kauniita lauseita, joista otti vaivoin selvää.
Kaatui ilmeisesti vanhuuteen, elävä tuotanto takanaan.

(Elävien kirjoissa (1991) oli ensimmäinen runokirja jonka ostin tuoreeltaan normaalihintaisena. Se kulki kuukausia mukana ja otettiin esille aina aamutunteina. Tuskin sitä muistaa).

PREUSSIN METSIKÖSTÄ

Runoja haikukoneella.

Göbbels yksin tietää
miten saksanhirvi herää:
kun on hiljaa.

Metsäkangas kuuntelee:
kukaan ei laula niin
kauniisti kuin Göring.

Liekehtivä sarvikko
kaupungin laidalla.
jahtimestari kulki ohi.

Ystävyys on metsäkangas.
Se suojelee minua
kun Hitler-lapsi kasvaa.

Monologiluonnos. Vanki tekee karkaamisyönä kylmäkallea.
Tämä on se yö, jolloin sinä jäät yksinäsi tänne, enkä minä enää palaa. Ei, en ole lähtenyt ulos jaloittelemaan, en kirjastoon etsimään tietoa rakennusmateriaalien vahvuuksista, en kuntosalille voimistamaan lihaksiani jotta voisin hypätä ketterästi muuri yli, en ruokasaliin ravitsemaan itseäni, en kokoustilaan kertomaan valitulle pienelle heimolleni sydämelläni olevista asioista, niille jotka saatuaan rakennustyönsä loppuun tulevat perässäni, hyppäävät itseäni kevyempinä muurin ylitse, terävämmin työkaluin rankaisevat umpikiven tahtoa pysyä kiinteänä kappaleena, ei, minä olen lähtenyt ja jättänyt sinut vailla sääliä.
Minä täytän sinut kaikella sillä mistä tulen luopumaan hypätessäni yli muurin, täytän sinut ääriä myöten, täsmälleen itseni näköiseksi ja kokoiseksi, enkä ihmettele sitä että sinusta tulee täsmälleen minun näköiseni ja kokoiseni. Minä täytän sinut niillä pitkillä ajanjaksoilla jolloin kiusaaja esti minua kirjoittamasta ensimmäistäkään kirjainta, niillä pitkillä ajanjaksoilla joilla lusikka vapisi kädessäni tai puhelin vapisi, kun minun piti soittaa äidilleni ja kertoa olinpaikastani.
Niillä loputtomilla laiminlyönneilläni jotka pilkkasivat jumalaani,
niillä lykkäyksillä …
niillä sanoilla …
niillä hetkillä, kun en kostanut ylpeyden ja raakuuden syntiä silloin kun näin sen puhtaana kohoavan kiusaajien kasvoille. Niillä kymmenillä, sadoilla tunneilla jolloin pelko tai mukavuudenhalu esti minua tarttumasta tekoon josta valmiiksi saatettuna olisi langennut osakseni ja muiden ihmisten osaksi suurta hyvää ja vapautta
Tänään minä sanon sinulle hyvästi, enkä jää katumaan. Vartija löytää sinut ja sinä päädyt kuorma-autoon joka ajaa täältä kaatopaikalle, madot syövät ruumiisi ja rotta tekee pesänsä vatsalaukkuusi,
vaatteet päälläsi haalistuvat ja sinä makaat selälläsi myrkyllisen taivaan alla eikä sinulla ole äitiä joka sinua kaipaisi tai soittelisi perään, ei isää joka tekisi katoamis-ilmoituksen, ei, koska he ovat löytäneet minut, minä olen hypännyt muurin yli ja palannut heidän luokseen.

Tilaan vessalukemistoksi useaa aikakausilehteä. Yksi niistä on Askel, lehti uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Uusimman numeron kantta koristaa erehdyttävästi Meiju Suvakselta näyttävä Essi Wuorela, mutta painavin juttu ei ole hänestä, vaan Jussi Parviaisesta. Parviaisen hahmossa Ruttopuiston penkillä ei kieltämättä ole kansikuva-ainesta, kidutettu ja vaativa katse kohti taivasta ja ranteessa vesitiivis urheilukello mittaamassa sekunteja. ”Koen vahvasti antaneeni elämäni Jeesukselle, niin että haluan taistella eettisesti oikeiden asioiden puolesta. Pidän kaikessa tavoitteenani viljellä hyvää ja saada sitä aikaiseksi paljastamalla pahan.”
Ja: ”Neurobiologisten tutkimusten mukaan ihmisen pyrkimys ratkaista eettisiä ongelmia kehittää aivoihin uusia funktioita, toimintamalleja. Aivoihin kehittyy oikeiden ratkaisujen myötä ihan uusia valintamalleja, joilla voi taas valita uudelleen oikein.
Ihminen, joka pyrkii tekemään eettisesti oikeita ratkaisuja, tekee hyvin ja kun ihminen tekee hyviä ratkaisuja, hän tulee viisaaksi. Hyvän tekeminen tekee ihmisen viisaaksi, ja viisas ihminen tekee myös eettisesti hyviä ja oikeita päätöksiä.”

Suomalaisia kirjailijoita osa 1: Saarikoski

Steriili istui Hansassa Saarikosken pöytään ja kuunteli tunti tolkulla kun runoilija valitti saamattomuuttaan. Ja miten steriili viihtyi! Tästä lähin istun aina luomispakkoisten seurassa, ajatteli steriili jota ei luonnollisestikaan vaivannut minkäänlaiset produktiivisuuspassiot. Steriili ei ollut väkijoukoissa viihtyvää tyyppiä, tietenkään, koska hänen intohimonsa ei ollut kasvussa vaan pysyttelyssä. Saarikosken oli turvallista puhua hänenlaiselleen, maine ei kärsisi vaikka tekisi tunnustuksia.
Mutta kun pöytään tuli pyöreä nainen tervehtimään steriiliä, ampui Turhamaisuus piikkinsä Saarikoskeen. Hän kaivoi Marimekostaan liuskoja pöydälle. Niissä oli äärettömästi tyhjää tilaa, paperin yläreunassa aina kaksi riviä tekstiä. Saarikoski tiesi että kaksirivien kirjoittajana hän oli maailmanluokan mies.
”Kuin söisin mustaa leipää hitaasti / teen lähtöä hänen luotaan”.
Steriili tykkäsi tyhjästä tilasta. Saarikoski poistui naisen kanssa oville.

Graalinetsijän veri elokuvajulisteessa.

Kaukokaipuu on suosittu taiteen ponnin, mutta harvoin se synnyttää muuta kuin epätarkkaa ja ihannoivaa pintatason ilmiöiden kuvausta.
Silloin kuin kirjailija ampuu väärinymmärryksessään roimasti kuvauskohteensa ohi, voi syntyä jotakin arvokasta. Ja kaikkein vaikuttavin kirjallisuus varmasti syntyykin näistä poeettisista ohilaukauksista ja sumeilemattomasta haulikon käytöstä tilanteissa joissa tarkkuuskivääri on standardi. Mutta silloin kysymys onkin jo jostakin muusta, aavan meren tuonpuoleisesta tai paikasta missä on jo kauan kukkineet omenapuut.

Sen harvan kerran kun olen saanut lukea jotakin kaukokaipuun synnyttämää kirjallisuutta, joka kuvailee Suomea, on vaikutelma ollut masentava, parhaimmillaan koominen, ei koskaan poeettisesti arvokas.

Volter Kilven Gulliver on kuusissakymmenissä ja viisastunut suunnitellessaan merimatkaa pohjoisnavalle. Hän tietää kaukokaipuun ansat ja viettelykset:

”Nytkin sain myötäänsä kitkoa kuin rikan kärkeä taimimaasta alinomaista ajatuksenitua siitä, mitä ihmeitä navantakaiset merenummet, joita en vielä ollut nähnyt ja joita tieteni mikään ihmisaluksen köli ei tätä ennen vielä ollut halkonut, mitä ihmeitä silmäni ja tietoni niissäkin taas oli kohtaava ja kokeva? Kitkoa kuin rikanhyötyä taimimaasta, sanon, sillä sen verran olin toki kuusissa kymmenissä vuosissani ja menneiltä matkoiltani raitistunut, että tiesin, että merkillisinkin on hyvin tavallista, kun siihen tottuu ja likeltä tarkastelee, ja että loittouden viehteet ovat ensimmäiset lumeet, jotka läsnä oleva yltään varistaa. Koskas olet vuoren vierteillä tavannut sitä sineä, joka silmääsi liehtoi peninkulmain matkoilta? Rosoista vuoren kylkeä vaan ja kaljua sammaletta.”

Joos de Momper nuorempi (1564-1634/35)

Ihminen lähtee toiseen maahan, joko siksi että hän sieltä löytäisi etsimänsä, tai siksi että hän on täällä kadottanut löytämänsä. Tai siksi ettei häntä itseään löydettäisi. Mutta hän lähtee aina köyhänä, vailla maallisia rikkauksia. Hänen matkaansa ohjaa joko toivo tai pelko. Toivo on se joka vetää häntä puoleensa. Pelko on se jota hän pakenee. Joka työntää häntä takaapäin. Häntä voi ohjata kirkas taivaantähti, tai taivas voi olla hänelle pimeä. Mutta missä hän kulkeekin, siellä ei toista ihmistä tule vastaan. Hän etsii kiertoteitä, soisia märkiä maita, tai kuivia ja kuumia kuten erämaat ja aavikot. Hänen ruumillaan on joko kylmä tai kuuma, mutta harvoin lämmin. Hänen jalkansa ovat haavoilla. Hän nukkuu luolassa tai maakuopassa. Päivällä hän karkottaa käärmeitä sauvallaan, mutta yöllä ne siirtyvät taas hänen luokseen. Hän piirtää ympyrän hiekkaan eikä astu sen rajojen ulkopuolelle ennen kuin taivaanjumala on ilmestynyt hänelle. Elävät heinäsirkat sirisevät hänen vatsassaan. Elämänleivän nälkä kurisee. Jonakin päivänä kun hän on tajunnut kulkeneensa jälleen vain suurta ympyrää, hän asettuu nelinkontin. Niin ovat hänen jalkansa kärsineet. Niin ovat hänen kätensä tähystäneet, pilkkoneet, raivanneet ja karkottaneet. Ja niin hän jatkaa matkaansa neljällä jalalla astuen.
Kun toivioretkeläinen on kulkenut riittävän kauan, alkaa hän unohtaa sanoja joita on joskus oppinut. Hän ei muista enää erisnimiä, viikunapuu on hänelle enää vain puu. Eikä hän näe enää eroa puiden välillä. Matkan jatkuessa hän ei kohta enää pysty nimeämään vastaansa tulevia asioita kuin kahdella sanalla: aavikko ja vuoristo. Hän kävelee aavikkoa pitkin. Sitten hän nousee vuorelle. Hän laskeutuu vuorta alas ja on taas aavikolla. Etsiikö hän maailman reunaa, josta putoaisi alas helvettiin tai nousisi ylös korkeuksiin? Myöhemmin kun hänen lihaksensa pettävät, hän lyyhistyy vatsallensa ja jatkaa kulkuaan ryömien ja luikerrellen. Missä on jumala jota hän etsii? Toivo liikuttaa häntä.
Suuri tähti näkee ihmisten luikertelevan maapallon ilmakehän pohjalla. He kulkevat eteenpäin, harhailevat ristiin rastiin maan kuorella. Välillä he tapaavat toisensa ja vaihtavat tietojaan paremmasta elämästä. Tuon vuoren tuolla jyrkänteellä solisi raikas puro. Ja ihminen kiipeää jälleen vuorelle.

päivämäärä: toukokuun viides

OLGA
Isä kuoli tasan vuosi sitten, juuri tänä päivänä, toukokuun viidentenä, sinun nimipäivänäsi, Irina. Oli hyvin kylmä, silloin satoi lunta. Minusta tuntui, etten kestä sitä, sinä makasit pyörtyneenä kuin kuollut. Mutta nyt on vuosi mennyt, ja me voimme muistella sitä helposti. Sinulla on jo valkea puku, kasvosi loistavat. (Kello lyö kaksitoista.) Silloinkin kello löi. (Tauko.) Muistan, kun isää saatettiin, soittokunta soitti, hautausmaalla ammuttiin. Hän oli kenraali, prikaatin komentaja, yhtä kaikki oli saattoväkeä vähän. Tosin kyllä satoi. Satoi räntää.
IRINA
Ei pidä muistella.

Bressonin dramaturgiassa voi henkilö muuttua
äkkiä tarpeettomaksi, eikä häntä enää sen koomin näy.
Alice ei asu enää täällä.
Mihin hän lähti? Hänellähän oli kiinnityksiä tänne,
sanattomia sopimuksia, draaman kaarta kuljettavana?
Hän ei asu enää täällä.

Talonsa voi saunoa ympäriltään, ja jäädä kodittomaksi, paleltua siihen,
yksinäisenä, varattomana.
Kyllästetyistä laudoista voi muuttua myrkylliseksi
niin että kaikkea katoaa ympäriltä.
Voi hävitä siitä paikasta missä on,
voi uudestisyntyä siihen paikkaan missä on,
voi saunoa palatsin ympärilleen jos kestää löylyä.

Miksi vappu on kalenterivuoden typerin juhla?
Eli mikä siinä on väärää?
Vastaus:
Rappio on yksilön etuoikeus, ei yhteisön.

Öljymaalauksen aihe: Kahvilassa kirjoittava Fassbinder huomaa merkin työhuoneensa ikkunassa.

”Fassbinder lähetti joitakin erityisesti asialle omistautuneita näyttelijättäriä huoraamaan. Fassbinder, joka murrosiästä saakka oli suhtautunut hyvin lämpimästi siirtolaisiin, pyysi näyttelijöitään hankkimaan asiakkaita läheisestä siirtolaisbaarista. Samalla hän siirtyi työhuoneestaan muistilehtiöineen kadun toisella puolella olevaan kahvilaan, missä hän kirjoitti seuraavaa näytelmää ja saattoi samanaikaisesti odottaa työhuoneensa ikkunasta merkkiä, joka kertoisi huoneen olevan taas vapaa.” (C.B.Thomsen: Rainer Werner Fassbinder –matka valoa kohti (1979) suom. Raimo Kinisjärvi)

Karkaavat kädet Robert Bressonin elokuvassa Kuolemaantuomittu on karannut (1956)

(Luonnostelua)

Vartijana avainnippu ja lukko kädessään.

Jotta jotakin voitaisiin avata yhdellä pyöräytyksellä, tarvitaan lukko ja siihen sopiva avain, sekä lukitseminen. Lukon voi lukita ilman että sillä on rajoittavia vaikutuksia ympäristöönsä. Ja vastaavasti lukolla voi rajoittaa pääsyä sitä itseään huomattavasti suurempiin tiloihin. Lukko merkitsee usein odottamatonta ja luonnotonta rajoitusta: paikka mihin oli pääsy eilen, on tänään suljettu. Se luo eston paikkaan tai kohtaan johon on opittu pääsemään vaivatta tai vähäisellä vaivalla.
Sulkee huoneen oven lukolla.
Lukossa on ja pysyy.
Huutaa oven läpi.
– Kävikö olo tukalaksi? Lähtikö vapaus? Jätitkö illalla läksysi tekemättä ja ajattelit tehdä ne aamulla, ennen bussin lähtöä? Säästitkö suklaapatukkaa? Nuolaisitko kolmesti tikkarista ja käärit sen takaisin paperiin? Ajattelit lipaista kohta uudestaan?
Heiluttelee avainnippua ylpeänä.
Vankilarakennuksen tärkein tehtävä on suojella vankien vapautta karata.
Tämä tekee meidän työstämme erityisen vaativaa. Jos vangit menettävät mahdollisuutensa, he karkaavat välittömästi, tulevat seinän läpi. Muussa tapauksessa he eivät menettäisi vapauttansa mistään hinnasta. Volvo Markkanen on sanonut kauniisti: "niin viehättävää ja kaunista siviiliä ei olekaan, että sen takia menettäisin karkaamisen mahdollisuuden."
Minun tehtäväni on pitää tätä mahdollisuutta yllä.

Tässä on yleisavain kaikkiin maailman siveysvöihin. Missä se nyt olikaan…
Tunnustelee muniaan
…niin tuollahan se tyttöjen siipi…

Muuttuu vangiksi. Tekee kylmäkallea, koputtelee seiniä, etsii tuulenvirettä.
Ainoa oikea vankilassaolon muoto on karkaaminen. Sellikaveri alkaa ensimmäisenä päivänä liimata julisteita seinille, aloittaa viihtymisen.
Repii julisteita.
Minä alan karata välittömästi. Tuomio on kymmenen vuotta. Jos vankila on hyvin tehty, kestää pakoreitin keksiminen kymmenen vuotta. Voipa olla, että vapautuspäivänä jään kiinni vankilakarkuruudesta ja saan tuomioksi uudet kymmenen vuotta.
Huutaa seinän läpi.–
-Mitä sitten. Minä karkaan uudestaan! Mitä sellikaverista, mitä se tähän kuuluu!
Sellikaveri pääsi vapauteen, on liimannut samat julisteet uuden kotinsa seinälle, jokaiseen asuntoon mihin elämä häntä ajaa! Minä en tarvitse kuin viilani, ja jos hyvin sattuu, esimerkiksi syntymäpäivänä, saan kakun sen ympärille!
Menee raaputtamaan seinää omatekoisella raaputtimella.
On tehtävä työtä, yhä fyysisempää, yhä yksinkertaisempaa, yhä autistisempaa, lakkaamatta elämän loppuun saakka. Minun kädessäni ei ole suuren filosofin nidettä, vaan tämä työkalu, olen tehnyt sen itse, tällä nakerran sellini muuria.
Kuunnelkaa. Eikö tämä ole musiikkia korville? Taivaallista musiikkia, suuri hitaasti kohoava fuuga? Kuunnelkaa kun se saa uusia ääniä, ne syntyvät ja saavat hahmonsa niin hitaasti että tuskin edes huomaa kun kudos on moninkertaistunut.
Vankeudesta voi karata vain tekemällä hitaita, järjestelmää syövyttäviä rutiineja, samanluonteisia kuin vankeuden rutiinit, mutta päämäärältään päinvastaisia. Ryntäys johtaa ihmisen tuhoon. On tehtävä toisin jokaisella toistolla. Kun vartijat nousevat portaat ylös, minä laskeudun ne alas.
Ihmisen vapautuminen ei rakennu rohkeudelle, voimalle, taidolle, ketteryydelle tai terveille vaistoille, vaan pyhälle toistolle, pyhälle kopioinnille, pyhälle jäljentämiselle ja pyhälle väärennökselle.
Elämä täytyy varastaa näiltä vapaudenvartijoilta.
Oikein hyvä varas saattaa olla jatkuvasti huoneistossa, eikä häntä huomata vuosikausiin, ja jos hyvin käy ei koko elämänsä aikana. Jos varas on harjaantunut, saattaa hän liikkua asunnossa kohtalaisen vapaasti, kunhan ei ole silmissä, ja muistaa panna tavarat takaisin omille paikoilleen.
Jonkun kiskurin luona varas eli vuosia, eikä jäänyt kiinni kun vasta kuollessaan.
Silloin ihmeteltiin isännän näköistä miestä lattialla makaamassa. Mutta hän oli onnistunut, selviytynyt tehtävässään ja nyt hän oli vapaa.
Tämä on tekevä käsi, joka karkaa ja varastaa. Ihmisen elämä on tässä terveessä, tekevässä kädessä, se kättelee lämpimästi, mutta ohimennen, työnlomassa. Jumalan iso käsi on laskeutunut tänä yönä tämän vankilan ylle, se peittää kuunvalon, jotta vartijat eivät näkisi lähtöäni. Minä lähden täältä yhtä huomaamattomasti kuin olen tänne tullutkin.
Jumalan iso käsi sallii toisten karata ja toisten jäädä kiinni. Elämäni loppuu kun olen hypännyt muurin yli.

Romaanin käytöstä

Houellebecqin Alkeishiukkaset (1998) on siitä hyvä lukuromaani, että sen lukee tuskatta loppuun.
Se on kehityskertomuksen asuun puettu jokseenkin mielivaltainen läjä kirjoittajaa kiinnostavia ajatuksia.
Se on niitä pulkkislaisia syöttösikoja, jotka sisällyttävät ilman vatsanpuruja itseensä jos jonkinlaista pienoismuotoa. Tässä ja raikkaan kaihtamattomassa asioiden käsittelyssä se muistuttaa Tournieria, mutta ei jalosta pienoismuotojaan samalla tavalla suljetun tyhjentäviksi. Romaani on parhaimmillaan, ja ollut alkuajoistaan asti, kahmaisu plotikosta: monenlaista kiinnostavaa sattuu kouraan: nutipäitä, paristo ja rentukankukka.
Temaattisesti koherenttien tai tarinaa painottavien romaanien lukeminen tuntuu monesti ajanhukalta. Itselläni romaanin lukemisen kuluu tätä nykyä useampi päivä, viikkokin, eikä sellaisia aikoja viitsi olla tekemisissä jonkun spesifin, rajatun muodon parissa. Ellei se sitten kerro jostakin ennen kuulumattoman oleellisesta aiheesta, jonka selväksi tuleminen vaatii laajan ja keskitetyn muodon. Paksun kirjan pitää pystyä hengittämään ja seuraamaan varastamanansa aikana lukijassa tapahtuvien mielenliikkeitten runsautta, muuten siitä muodostuu pienentäjä, harhauttaja ja haaskaaja. Tästä syystä en lue nykyään juuri lainkaan tutkimuskirjallisuutta kannesta kanteen. Ensyklopedian muoto ja lehteilevä lukutapa sopivat minulle parhaiten. Toinen strategiani on se että luen kymmentä romaania samanaikaisesti.


P.S.

Alkeishiukkaset on itse asiassa erittäin kehno esimerkki syöttöpossu-romaanista.
Silti se on minusta sellainen ja vielä hyvä lajissaan.
Aluksi pidin sitä kehnona henkilövetoisena tarinana, jota se henkilövetoisena tarinana onkin. Sitten halusin alkaa ymmärtää kirjailijaa romaanimuotoa tekosyynä käyttävänä ensyklopedistina, joka syystä tai toisesta haluaa tarjota kelansa pursuilevassa muodossa, vaikka lähtökohtaisesti ne ovat minusta aika kirkkaita yksiköitä. Kaikki aines mikä romaanissa ei ole kelaa, draamakohtaukset tai novelletit, on silkkaa roskaa. Kysymys on siis perinteisestä salakuljetuksesta: romaanimuoto myy, silloin tällöin tarjottu kohtaus pitää lukijan kirjassa, säädellyn eriskummalliset henkilöhahmot imartelevat lukijan tunnistamisviettiä, ja tämän ohessa tarjoillaan ensyklopedinen ydin.

Lucian Freud (1922 -), Portrait of Francis Bacon, 1952.

LÄÄKÄRI VASTAA

Parantuvia sairauksia on kahdenlaisia. Niitä jotka paranevat nopeasti ja niitä jotka paranevat loputtomasti. Jälkimmäisiä on kahta lajia: niitä joiden paraneminen kestää ihmis-iän, ja niitä jotka paranevat, mutta uusiutuvat.
Parempi on että ihminen ei saa tautia ollenkaan.
Eli: tauti paranee joko nopeasti tai sitten se on elin-ikäinen riesa. Muuhun ei kannata uskoa tai sijoittaa toivoaan. Ennen kaikkea tämä pätee hengen alueen sairauksiin.
Lievemmistä hengen sairauksista eli tuhoavista tottumuksista sanoisin: ihmisen liha ei koskaan unohda mitään mitä sille on opetettu. Mikään tuhoava nautinto ei tapahdu vain yhtä, ensimmäistä kertaa. Voi kulua viisi, kymmenen vuotta, mutta liha ei ole unohtanut.
Pitää varoa mitä lihalleen opettaa. Pitää olla kiitollinen jos se ei ole oppinut. On parempi ettei opi.

Miksi ravintolan keittiö on poikkeuksellisen epäsiisti paikka? Monin verroin saastaisempi kuin yhdenkään asiakkaan kotikeittiö? Siksi, koska salissa pitää olla poikkeuksellisen siistiä, monin verroin hienompaa kuin kotona keittiöpöydän ääressä.
Sama pätee fiineimpien yökerhojen vessoihin. Kondomit ja terveyssiteet kelluvat kusilammikossa parhaiden tanssilattioiden vessatiloissa.
Jos olisin siivoja pyrkisin töihin jollekin köyhälle seudulle.
Kallion halveksituissa pizza-paikoissa on Helsingin siisteimmät vessat.
Samoissa paikoissa, sanotaan, käyvät Helsingin rehellisimmät ihmiset. Yhtä hyvää tekoa vastaan heillä ei ole kahta salassa pidettyä pahoinpitelyä. He eivät ehkä käyttäydy mallikkaasti, mutta he ovat kurittomia kaikkialla tasapuolisesti.

Suosittelen kaikkia suomenkielentaitoisia lukemaan Matti Tiisalan runokokoelman Päiviesi aika (Otava 1988).
Se on Haavikosta alkaneen romanttisen linjan huippusaavutus, ennen kuin 90-luvun runouden henkinen erämaa alkoi. Se on toki auttamatta vanhentunutta ja inhottavan raikasta, se puhuu rikollisesti käsittein ja on rasittavan tunnepitoista ja juolahtelevaa. Mutta vanhojen, kevytmielisten aikojen kunniaksi.
Ja kun suomenkielisistä runoteoksista puhutaan, pannaan vielä 20 Plimsollin eniten arvostamaa, taitavat jo olla kaikille tuttuja:

Aleksis Kivi: Kanervala (1866)
Kaarlo Kramsu: Runoelmia (1887)
Eino Leino: Helkavirret (1903 & 1916)
Einari Vuorela: Huilunsoittaja (1919)
Juhani Siljo: Selvään veteen (1919)
Uuno Kailas: Uni ja Kuolema (1931)
Joel Lehtonen: Hyvästijättö lintukodolle (1934)
Kaarlo Sarkia: Unen kaivo (1936)
P.Mustapää: Koiruoho, ruusunkukka (1947)
Aaro Hellaakoski: Sarjoja (1952)
Paavo Haavikko: Synnyinmaa (1955)
Tuomas Anhava: 36 runoa (1958)
Väinö Kirstinä: Lakeus (1961)
Eeva-Liisa Manner: Kirjoitettu kivi (1966)
Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966)
Pentti Saarikoski: Alue (1973)
Kari Aronpuro: Vähäfysiikka (1981)
Risto Ahti: Loistava yksinäisyys (1984)
Matti Tiisala: Päiviesi aika (1988)
Jouni Inkala: Tässä sen reuna (1992)

Sami Uotila-hahmo ja Gertrud Dreyerin elokuvassa Gertrud. Ilman rakkautta on kuin soutaisi ankkuri veteen unohtuneena.

Carl Th. Dreyerin viimeisessä elokuvassa Gertrud (1964) liike on kohmettunutta, niin kuin on silloin kun kaikki on jo kauan aikaa sitten päätetty ja lukittu, eikä millään tuoreella ole pääsyä pintaan. Keveiden improvisaatioiden ja juolahtelun estetiikka on kaukana hänen kupariin taotuista kohokuvistaan, jähmeistä asetelmista joissa on aina päähenkilö Gertrud ja vaihtuva mies. Jokaisen parin kohdalla on kysymys rakkauden poissaolosta, kauan sitten tehdyistä vääristä valinnoista jotka ovat johtaneet erämaahan.
Elokuvassa ihminen toimii niin kuin hänen kuuluu toimia. Jokaisessa kohtauksessa kohtaa raskaan tuttuuden, jonka ainoa viehätys perustuu siihen, että tunnistamalla itsensä lajinkaltaiseksi, vapautuu ainakin osittain persoonan kuolemisen kauhulta ja surulta. Tilanteiden tragiikka ei tule lähelle, kasvoillekaan asti, poikkeustapauksessa ilme vääristyy yli ja taas tragiikka katoaa.
Oman toimintansa sivustakatsoja on toivottoman syvällä siitä pisteestä jossa hän voisi tulla tapahtumansa tai sanomansa väliin.
Dreyer venyttää aikaa, kohtauksien kestoa ja tempoa. Ihmisistä tulee toisilleen riittävän kaukaisia, ettei puhtaasti psykologiselle tulkinnalle voi antaa sijaa. Samaa hitauttamisen metodia käyttää Fassbinder useassa elokuvassaan. Hänellä niin kuin Gertrudin Dreyerillä on kysymys Hollywoodista, Hollywoodin teatterielokuvasta, johon ei tuoda pelkästään uusia merkityksiä, vaan kokonaan uudenlainen paradigma. Nopeuttamalla kaikki kääntyisi melodraamaksi, joka on laji jota ei voi olla ilman yhteyttä. Nyt yhteys on venytetty äärimmilleen ja katki.

Jos luen Bahtinia, luen sitä Tuomas Kempiläisen rinnalla, illalla, ennen nukkumaanmenoa puhdistuakseni päivän aikana lukemastani roskasta.
Samaan käytti Heikinheimo Richterin Tasavireistä, puhdistumiseen.
Bahtinia ei lue filosofiana tai kirjallisuustieteenä (herrankristus!), vaan hartauskirjallisuutena. Löytäisiköhän joku ahkera rotta joskus sen Lev Pumpjanskinin käsikirjoitusarkistoon haudatun pääteoksen, jossa Bahtin selvittää kansantajuisesti reitin maallisesta taivasten valtakuntaan?
Unissakävijän navigointi
Sumussakävijän navigointi
Pimeänkävijän navigointi
Sokean navigointi
Nämä vielä työn alla olevat oppaat kävisivät silloin tarpeettomiksi.

Bahtinin sana (jota hän toistaa kirjassaan loputtomasti) tälle illalle:

Hegeliläisittäin ymmärretty yhtenäinen, dialektisesti kehittyvä henki voi synnyttää vain filosofisen monologin. Toisiinsa sulautumattomien tietoisuuksien moneus kukoistaa kaikkein huonoimmin monistisen idealismin pohjalta. Tässä mielessä yhtenäinen kehittyvä henki on Dostojevskille jopa kuvana täysin vieras. Dostojevskin maailma on syvästi pluralistinen. Jos sille haluaisin etsiä vertauskuvaa, jota kohti tämä maailma pyrkii, ts. Dostojevskin maailmankatsomusta vastaavaa kuvaa, niin sellainen kuva voisi olla kirkko, toisiinsa sulautumattomien sielujen yhteytenä, jossa sekä syntiset että vanhurskaat kohtaavat toisensa. Mahdollinen olisi myös kuva Danten maailmasta, jossa monitasoisuus ulotetaan ikuisuuteen, ja siinä on sekä katumattomia että katumuksentekijöitä, sekä tuomittuja että pelastettuja (Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Suom. Paula Nieminen ja Tapani Laine)

Tiesittekö muuten, että suomalainen nuori nykynainen kantaa matkassaan koko omaisuuttaan?
Hämmästykseni oli melkoinen kun näin toisen ja kolmannen kalliolaisboksin,
jossa ei ollut muuta kuin sänky, jääkaappi, lundia, tietokone ja koristeentapainen.
Henkariin napitettu takki oli Louis Vuitton-laukun jälkeen huoneiston kallein esine.
Jotenkin olin ajatellut näyttävän vaatetuksen viittaavan ainakin yhtä näyttävään asuntoon.
Tuli mieleen karismaattinen saarnamies, joka kuvailee helmiporttien säihkettä, mutta on menettänyt uskonsa. Tai blogimaailman (sellainenkin on) Mikko Moilanen, joka esittää blogien kommenttiosastoilla häikäiseviä ajatuksia, mutta blogistaan löytyy vain muutama merkintä (kelpo merkintä kuitenkin).
Uudesta elektroniikasta suomalaista nuorta nykynaista kiinnostaa ensin kannettavuus, sen jälkeen tekniset ominaisuudet.
Haiskahtaako tässä karavaanariudessa pieni keplottelu?
Jeesus varoitti keräämästä rikkauksia maanpäälle koska niitä ei saa mukaan taivasten valtakuntaan, mutta tekisikö portinvartija-Pietari poikkeuksen kiertelevän kerjäläismunkin kohdalla, jolla sattuu olemaan jokunen matkaan tarttunut tarvekalu mukanaan?
Vaikea sanoa.
Vai haluaako suomalainen nuori nykynainen pitää mukanakantamisellaan yllä livahtamisen optiota? Koskaanhan ei tiedä jos parempi mies sattuisi kohdalle, eikä kotiinhylätyn luokse tarvitsisi jättää mitään arvokasta?
Vaikea sanoa.

Croquis 3

Itämeri oli joskus meri. Sillä oli vihreä karvapohja,
joka liikuskeli edestakaisin mieltä vailla.
Mutta se pysyi silti eheänä mattona.
Se ei noussut pohjasta ylös,
se ei kiertynyt rullalle maton lailla,
eikä sitä viety muuttoautolla pois.
Sen sisään ei kääritty ruumista.
Täällä me asumme.
Luther on uskonsetämme
ja lapsuudenusko on omantunnon ääni rinnassa,
jonka kuulematta jättäminen johtaa ihmisen tuhoon.
Meren takana on huorien ja huumeiden Tallinna.
Toisille uskonsetä on Muhammed,
jota kuuntelemalla he pelastuvat, mutta me tuhoutuisimme.
Itämeri oli kaunis meri, mutta se tuhoutui.
Nyt me rukoilemme ja rakastamme saippua-altaan äärellä.
Hyvä niin. Emme tarvitse täällä kristallivirtaa.
Suomi on jo vanha maa. Ei niin vanha kuin Ranska tai Saksa.
Mutta riittävän vanha, ettei sen tarvitse lähteä kaikkiin humpsutuksiin mukaan.
Itä-Euroopan maissa panostetaan terveydenhuollossa uusiin tuuliin.
Täällä kehityksen voi estää yksi ainoa professori.
Tuolla hän kävelee rannalla. Hänellä on nuuskapurkki kädessään.
Hän heittää sen veteen.

”Vietimme aikaa saunatiloissa sellaiset kolme tuntia. Mies istui vieressä, liikkumatta, tiputteli Dry-vodkan, laittoi tukkansa ja poistui.” (Jack Gorgan)

Dry-vodka on myrkkyä.
18 – vuotiaana minulla oli juhlien tullen tapana juoda sitä pullollinen.
Mutta aika ajoi ohi. Myrkytyksiin pyrkivän teini-iän mentyä siirryin nk. alkoholijuomiin.
Koskenkorva se on balsamia kurkulle, venäläisistä vodkista puhumattakaan. Homot nautiskelevat ruotsalaista Absolutia.
Mutta Dry-vodka on myrkkyä. Sitä ei voi verrata lasinpesunesteeseen, sillä lasinpesuneste ei ole puhdas myrkky.
Silti Alkosta saa. Mutta kuka ostaa?
Muistetaan tässä kohdassa että Viiltäjä-Jack eli arsenikilla.

Tyyli ennen kaikkea, sanoi kaverini siihen aikaan kun hänellä oli tapana poltella piippua Lester Young-tyyliin, pesä vinossa.
Tulitikkutehtaan tyttöä, jonka katsoin juuri, sanotaan Kaurismäen bressonlaisimmaksi. Epäilemättä näin onkin. Silti tuntuu siltä, että Bressonista Kaurismäellä on jäljellä vain minimalistinen tyyli, eikä juuri jälkeäkään kinematografiasta. Voisin sanoa, että Kaurismäki on tehnyt Bressonin taiteesta designiä, mutta en sano, koska elokuva on vaikuttava.
Ihmetyttää muuten miten ihmeessä Kaurismäki meni tärvelemään tuotantoaan Leningrad Cowboys-jutuilla, hänen elokuvissaanhan soi voittopuolisesti laadukas ja maulla valittu musiikki.

Mitä lukea?

Joskus ihmiset kysyvät minultakin lukuvinkkejä.
Vaikea pähkinä.
Sen verran kyllä tulee mieleen, että Käytöksen kultainen kirja
ei tainnut olla Hitlerin peruslukemistoa.

KATSELIN KIRJOJA

Eeva-Liisa Mannerille

Antikvariaatti on katutason alapuolella: siellä myydään tuoreutensa menettänyttä.
Kirjapinot kohoavat kattoon. Pornoa saa kyyristellä lattianrajassa. Kauppias on jo aikaa sitten lakannut lukemasta. Hänestä on tullut ronski ja suurpiirteinen paskanluoja.
Kello kilahtelee tasavälein. Vain edestakaisella liikkeellä saa nappulaa. Se tiedetään niin Aleksiskivenkadulla kuin täälläkin.
Ummetuksesta kärsivä kahmii henkensä hädässä ja nousee portaat raskain askelin, kaksi täpötäyttä pussia heilahtelee kirkonkellonraskaasti, kahta pikkupussia housuissa ei enää mikään voima saa liikkeelle. Tarpeettoman keräilijä siirtää itseään kohti kotiaan, jossa aikoo jälleen kerran ahtaa kupunsa täyteen raskasta, kuidutonta, paskasta, sulamatonta.
Ja taas kilahtaa kello. Ripuloija viskaa silosäettä portaita alas. Lahjat ja arvostelukappaleet, kaiken eteensä sattuneen. Mikään ei imeydy hänellä ravinnoksi. Ervasti on sikäli tyytyväinen että kauppa käy, sontaa möyhitään eikä se pääse kovettumaan. Ja saahan siitä päivän päätteeksi kahvin. Google-mainoksilla ei saisi.

Etsin paikalliskanavan
ja lähden radio sylissä kävelemään
niin kauaksi että musiikki loppuu.
Autiota seutua. Pitää rakentaa siihen soittolava.
Lasken radion jokeen. Siinä se lipuu mutkaan ja näkyvistä.
(jatkuu…)

Kierrätystä

Kävin armeijan ylijäämävarastolla kysymässä polkupyörää. Ajattelin, että polkupyörällä olisi hyvä mennä kun kesä tulee. Käveleminen on ihmiselle epäluonnollisen hidasta, mielikuvitus on liian nopea, sen takia noustiin ratsaille, sen takia avaruussukkula herättää ahdistusta. Odottelin siinä, kun joku asepukuinen toimitteli virkailijan kanssa asioitaan. Mietiskelin Tapani Kansaa ja Saija Varjusta. Miksi iskelmätähti kaahaa? No siksi iskelmätähti kaahaa, olen kirjoittanut, koska hänellä on niin kova kiire tuolle puolen, sinne mistä työkseen laulavat.
Vihdoin asepukuinen väistyi ja tuli minun vuoroni.
– Hyvää päivää. Olisiko teillä polkupyöriä?
– Ei ole ja sillä selvä.

On ikävä todeta, että ihmisen fyysinen toiminta-alue pienenee sitä mukaan kun hänen henkinen toiminta-alueensa kasvaa.
Tätä lakia vastaan taistelevat viinan koloistaan rohkaisemat hengen matkaajat kapakan edustoilla nyrkein.
Joskus kuvittelin, että lukukammioiden sivistys olisi käyttökelpoista materiaalia ulkomaailmassa. Näin ei ole, koska tuodessaan ajattelukykyä kammio vie puhekyvyn. Sanotaankin että puhekyky ei ole sujuvaa ajattelua, vaan samanpaikkaisuutta keskustelutoverin kanssa.

Tahdon päästä rantamille kauniin maan,
missä ikirauha asustaa...

- Helluntailaislaulua muistinvaraisesti

Väsynyt Hiroshige matkalla Kiotoon

Hiroshige on köyhä ja rahapulainen,
muttei juoppo niin kuin monet, krapulainen.
On tärkeää ettei Hiroshige kanna kuin vain tiettyjä passioita mukanaan.
Hän kävelee paljon
ja on aina rahapulainen,
matkaa Kiotoon, mutta ei koskaan krapulainen.
Tokaidon tiellä on viisikymmentäkolme pysähdyspaikkaa.
Kisokaidon tiellä kuusikymmentäyhdeksän.
Yhden elämän varrella on kaksikymmentäkahdeksan
kuutamomaisemaa, kahdeksan näkymää Biwajärveltä
ja sata Edosta.

(Väliaikainen merkintä)

Erinomainen uusi blogi on ShitDiary.
Laadukkaasti kirjoitettu ja aiheeltaan rajattu kolmen henkilön jatkotarina. Pelätä sopii, että blogin päivitys on tulevaisuudessa harvenemaan päin. Vuoden kokonaismuoto voisi olla jo kelpo romaani.