PÄIVÄN SANA

Oscar Wilde katsoi nulikan käytöstä sormiensa läpi, tunnetuin seurauksin.

”Olin tehnyt jättimäisen psykologisen virheen. Olin aina kuvitellut, ettei sillä ollut väliä, jos antaisin sinulle periksi pikkuasioissa, sillä kykenisin kyllä tosi paikan tullen palauttamaan tahdonvoimani sen luontaiseen valta-asemaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tiukan paikan tullen tahdonvoimani luhistui kokonaan. Elämässä ei oikeasti edes ole erikseen mitään suuria ja pieniä asioita. Kaikki asiat ovat yhtä arvokkaita ja saman kokoisia.” (De Profundis, suom. Juhani Lindholm)

Siinä koko sana: älä katso nulikan käytöstä sormiesi läpi.

MONENLAISIA HUKKAREISSUJA

Vanhainkotiin saa ajaa kiemuraista, mäkistä tietä.
Paikkaan, johon elämä viedään sammumaan, kärrätään nyt sipuleita säkeittäin.
– Siellä makaa se Saarikoski, runoilija, muut kuolivat pois. Viedään sinne, jos siellä itäisivät.
Bedfordin lava natisee. Jos tällä tiellä tulee vastaan auto, niin ruumisauto.
Ihmisasumuksia ei enää näe, vain eläinsuojia, metsittynyttä peltoa, vettä.
Monenlaisia hukkareissuja. Saarikoski on Suomen suurin laiskuri. Hänen ympärillään ei idä kuin juorut.

RUNOSALDO

Menneen vuoden runosaldosta käteeni jäi järjettömiä valuvia valoja, joita en ole koskaan täällä nähnyt. Radio pirskotti musiikkia kesäaamussa. Sillä ei sielua pelasta. Onneksi en ole tämänkään asian kanssa missään tekemisissä.
Niin kumartuneena kulki esikoisrunoilija, mutta ei sukuelintä kohti, vaan lattiaa jolla makasi vuosikymmenen editori, se se nappasi substantiivit lauseistani kuin blogityttö lauantaimakkarat Juha Seppälän tarjoamista leivistä. Muistakaa nyt: näissä hipoissa vedetään vain kasvista ja vaihto-oppilasta. Äidille kirjoitin! En teille! Äidille olin lohdutukseksi kirjoittanut! Silloin Sfinksi tuli ja kysyi: laulujako teet vai tunnustuksia? Vastasin, että kutosessa luin Max Jacobia. En kyennytkään, niin kuin olin edeltä ajatellut, tuomitsemaan kirjaa vain kummallisuuksilla piristelevänä epäuskoisten virvokkeena. Hävetti lukea runokirjaa ihmisten ilmoilla, sen myönsin. Yhteishyvän päämääristä olisi voinut olla ylpeä, mutta nyt sai pelätä että lähellä istui joku joka tiesi kusetuksesta. Silloin apuraha tippui maahan. Hävettää niin helvetisti että tuli kirjoitettua sellaista kritiikkiä sellaisella korvauksella. Myöhemmin saa vielä kirjailijalta turpaan.

Tuosta nappaa kuva:
hillopurkissa Puuntuhoajan toukka ja Keltalaitasukeltaja.
On käytävä katsomassa kuolemansairasta ja hänen sataa kaluavaa kissaansa.
Polkupyörän läpi näkee järvelle.
Turkistarhaaja uhraa vaimoansa yltiöpäiseen todistukseen:
50 metrin matkalta perse kyllä kestää, katsokaas.
Poliisi epäilee vieressä, pari savuketta.
Sitten tärähtää puhelin taskussa:
maakuopasta nostetaan dieseliä,
jota moni luuli pihakuusen juurakoksi.
Siinä on voimaa kuin pergamentissa, kunhan saa vain käyntiin.
Samanlaisilla nostureilla siirrettiin
Anoppi eläinlääkinnän piiriin.
Lossiin moottoriksi! Ylittää seuraavankin sukupolven.
Herätys:
priimustyttö meilaa Thaimaasta:
”Yritän kyllä öisin nukkua,
mutta kullit eivät hellitä.”
Ei täällä latoa pureta vaan pikkuveli
vain harjoittelee rudimentteja uusilla Premiereillään.
Mies heiluttaa haavia (?) keskellä peltoa:
kunnanlääkärin päivittäisistä tehtävistä syntyy
kevyillä laiminlyönneillä hetkessä huolia.
Luurista voi pitää kiinni jos tuntuu että alkaa upota,
tai sanella vaan niin helvetisti.
Voi, poika ei leiponutkaan sämpylöitä vaan keitti pommia.
Ranskalainen jälkistrukturalistinen filosofia tuli maakuntaan
Isuzun vararenkaan sisässä
ja typerykset antoivat vieriä sen plotikkoon.
Pomminkeitossa pitää olla huolellisempi,
virheitä ei anneta samalla tavalla anteeksi kuin runoilijalle valheita.
Kuka puhuu valheista?
Ei siellä ketään ole,
lapsia vain metsikössä ja pornolehtiä.
Poika ei itkenyt kun juoksi TK:n käytävää vastaan,
silmät vaan valuivat pitkin poskia.

Käsipainojen kiristysruuvit tärveltiin yön aikana.
Olen kirjoittanut tästä ennenkin.
On murtosuojaeksperttejä,
jotka tulevat yöaikaan saranapuolelta sisään
havainnollistaakseen kauppaamansa tavaran tarpeellisuutta.
Minut sellainen säikyttää.
Oikein hyvä varas saattaa olla jatkuvasti huoneistossa.
Jos varas on harjaantunut,
saattaa hän liikkua asunnossa kohtalaisen vapaasti,
kunhan ei ole silmissä ja muistaa panna tavarat takaisin omille paikoilleen.
Jonkun luona varas eli vuosia,
eikä jäänyt kiinni kun vasta kuollessaan.
Ihmeteltiin isännän näköistä miestä lattialla makaamassa.
Tästä lähtien harjoitan ruumistani vain öisin.
Kättä on varottava kallistamasta viimeisten sarjojen aikana,
jotta paino ei tippuisi varpaille tai hajoaisi sementtilattiaan.
Silti vuotaa painosta hiekkaa silmiin kun nostan sen pään yläpuolelle.

TARINA

Kannattaa miettiä kertoako kalajuttua heti kalan saatuaan, niin että saalis on kaikkien nähtävillä tuoreeltaan, alttiina vertailulle ja negatiiviselle liioittelulle. On vaikeaa kertoa estetisoiden jostakin joka on samanaikaisesti nähtävillä. Vähemmän runolliset sielut voivat napata kertojan epäreilusti kiinni fyysisiin tosiasioihin vedoten.

"Kertomisessa on tärkeää katseleminen, räpyttäminen ja nyökkiminen. Ihminen, joka kertoo jotakin kummallista, hymyilee aina välillä. Pidä tarina koossa itselläsi, sisälläsi. Tauossa käsi nykimään." (Jouko Turkka)

Kertomuksen rakenne ei saisi olla se miten asiat menivät, vaan se miten asioiden olisi pitänyt mennä. Ihmiselämä on liian lyhyt, jotta se voisi tarjota todellista mallintamisen nautintoa. Siispä kertomuksen rakenne pitäisi mieluiten olla se, miten asiat tulevat olemaan sekaannuksen loputtua.
Tarinan on kannateltava kuulijaa, saatettava hänet kotiin turvallisesti, tuuditettava hänet yksinkertaisiin ja ehjiin unikuviin, joista hän voi vielä herättyäänkin saada vertailukohdan elämänsä rikkonaisuudelle ja toivon paremmasta. Kertomuksen pitää puhua eheydestä, jota kuulija kaipaa, ja olla eheä rikkonaisessakin aiheessa. Tarinat jotka pyrkivät muodollaan välittämään rikkonaisessa aiheessa rikkonaisuutta, eivät ole tarinoita lainkaan. Ne ovat nykyajan jumalattomia luomuksia, tarinan maallistamista ja rappiota.

Katsoin 10 Ingmar Bergmanin elokuvaa.
Bergman on elokuvan parhaita psykologeja. Paras hän ei voi olla, koska hänen luomisvoimaisesta elämästään on niin pitkä aika. Teineihin kannattaa uskoa siinä, että nykyaikana tehdään kaikki asiat paremmin kuin ennen (Antikvaariset pikkusielut ovat aina kääntäneet katseensa eiliseen, olkoon aika ollut Tolstoin tai Mozartin). Salaisuuksien ja valheiden Mike Leigh on perinyt Bergmanilta välineet ja rohkeuden painaa säälittä kipupistettä niin kauan, että esteettinen purskahtaa ulos muuten yhdentekevän parisuhdedraaman pikkupaiseesta. Bergmanin opit ovat yksinkertaisia: vähän pidemmälle ja vähän pidempään. Boldareista editoisi näillä opeilla nopeasti, ei nerokasta, mutta katsottavaa tv-viihdettä.

Turhauttavimmillaan Bergman on silloin kun hän sortuu larppaushenkiseen epookkiin (Neidon lähde, Seitsemäs sinetti). Typerryttävä tunnelma syntyy siitä että bergmanlainen avioliittodraama (saari on kaunis mutta suhde menee päin helvettiä) pysyy samana ulkoisten puitteiden keinotekoisesti muuttuessa. Vastaavaa draamallista komiikkaa näkee Kaisaniemen puistossa, kun liveroolipelaaja-pariskunta (mies pyövelin asussa, nainen Katariina Jagellonican) alkaa riidellä seksielämästään.

Bressonin Pyöreän pöydän ritareissa henkilöiden olemisen tapa on nykykatsojalle yhtä vieras kuin rämisevät läkkipeltihaarniskatkin. Nopeasti ymmärtää, ettei kysymys ole epookista vaan nykyaikaisimmasta nykyajasta, joka tuntuu vieraalta siksi, ettei draama perustu voitonvarmaan normityyppien mallinnukseen (”haa, kaikki anopit ovat tuollaisia!”), vaan johonkin spesifimpää löytöön ihmiselämän moninaisuudesta. Bresson tietää, niin kuin kaikki hyvät draamantekijät, että kaikki mitä mielikuvitus saattaa keksiä on totta ja hyvää. Taito on sen löytämisessä ja kirkastamisessa, jota ei ole vielä kirjoitettu ja joka kanssaihmisen elämän helpotukseksi on kannattavaa nostaa ylös.

KANKEASTI MUTTA KAUAN

Jäähain sanotaan elävän liki 1000-vuotiaaksi. Pitkän iän salaisuus lienee siinä, että se elää osittain pakastettuna. Veneeseen vedettynä se on valmis puolipakaste, eikä ole ongelmaa saada sitä tuoreena kotiin.
Kansanterveyslaitos lupaa, että nyt syntyvistä vauvoista puolet elää yli 100-vuotiaiksi. Osittaiselta pakastamiselta ei kylläkään voida välttyä. Kansanterveystieteen uskonnokseen omaksunut ihminen toimii kankeasti, mutta kauan.

Elävää luontoa.


Carl von Linné: Lapin kasveja.
J.W.Goethe: Kasvin muodonmuutos.

Kasvukautta odotellessa luen näitä kahta kirjaa.

Ensimmäinen niistä käy Lappi-romaanista ja on elävin sen aiheiston kuvaus mikä on eteeni sattunut. Toisaalta montaa ei ole. Kasvien luokittelun muassa kuvataan samassa ympäristössä elävän ihmisen tapoja. Ihmisenhän sanotaan löytyvän ympäristöstään silloinkin kun se on tilapäisesti näkymätön; matkoille lähdettyään se jää vaivaiskoivussa jatkamaan rehentelemätättömyyttään ja piilottajaluonnettaan.
Kompositiosta lankeaa kiitos valikoiman toimittajalle ja suomentajalle Marja Itkonen-Kailalle.

Jälkimmäinen kirja on sitten puhdasta runoutta. Goethen sarja kuvaa kasvin muotoutumista parhaan runouden havainnollisuudella. Kuvat ovat kohteensa velvoittamina selkeitä ja orgaanisesti muotoutuvia.
Kirjan on julkaissut Biodynaaminen yhdistys. Sen esipuheessa Kari Järvinen : "Goethen teoksen varsinainen arvo on sen tavassa lähestyä elävää luontoa. Muodonmuutoksen seuraaminen edellyttää tarkkoja havaintoja sekä ajattelun liikkuvuutta. Tällä tavoin ilmiöihin eläytymällä tullaan "voimakentälle", josta elämä kehkeytyy. Goethen kasvitutkimus on opas kokonaisvaltaiseen havainnointiin ja elävyyden kokemiseen." Jälkisanoissa sama mies: "Kun kasvin lehtiä tarkastelee siinä järjestyksessä missä ne ovat syntyneet, voi niiden muodoissa tiedostaa liikkeitä. Kyseessä on siis enemmän kuin pelkkä ulkoinen havainto. Syntyy tietoa, jota voi jakaa ainoastaan kuvaamalla ilmiötä siten, että kokemus liikkeistä välittyy."

Luvussa lisäksi ainakin Martti Anhavan Pascalin Mietteitä sekä Swedenborgin suomennosvalikoima Clavis Hieroglyphica.
Hyvän kirjan tunnistaa siitä, ettei sitä ehdi lukea loppuun sen synnyttämiltä velvollisuuksilta.

"Aivastaminen vangitsee kaikki sieluntoiminnot yhtä lailla kuin hommakin, mutta siitä ei tehdä samoja johtopäätöksiä ihmisen suuruutta vastaan, koska se tapahtuu vastoin hänen tahtoaan."(Pascal)

Täällä käydessään ystäväni kirjoitti matkapäiväkirjaansa:

Helsinkiläisten suunnaton muisti ja loistava suunnistustaito selittyvät maamerkkien harvuudella.
He ovat tottuneet navigoimaan autioilla taipaleilla.
Helsinkiläisten lähes erehtymätön ennustustaito ei ansaitse erityismainintaa: mahdollisia tulevaisuuksia Helsingissä on vähänlaisesti.

Apatia

Bysanttilainen ensyklopedia Suda antaa vihjeen Apatian kasvimuodosta ja siitä että se kasvaisi Akatemian puutarhassa.
Sanotaan, että värien kylläisyydessä, pintansa kiillossa ja karvattomuudessa, vartensa ryhdikkyydessä ja tasapainoisuudessa on Apatia toista lajia kuin sen vieressä kasvavat koristekasvit.
Toden totta ilmaisee Apatia tyytymättömällä nimellään suuria floorantakaisia ihanteita. Ja sen väite kukkaloiston turhuudesta on murskaavaa lajia: onhan se kaunein kukka Akatemian puutarhassa. Teinityttö tietää miten ahkeruus ja tunnollisuus maallisessa rapauttaa kauneutta. Miten kansanterveystieteen voitto on elämän tappio. Miten toimeliaisuus on epäviehkeän tapa kaunistua keisarin silmissä ja järjestelmässä.

etäinen tuttuus

Etäinen tuttuus tuottaa positiivisen vaikutelman, vaikka muistiin palautuva kokemus olisi alun perin ollut negatiivinen. Tuttuus tässä tapauksessa on kaukaisen koordinaatin löytämistä menneisyydestä, ja tämä tunne koetaan nautinnollisena koska se ehdollistaa hetkellisyyttä.
Harvemmin sitä kai uskoo menneisyydessä minkään oikeasti tapahtuneen. Hämmästelen jos esim. satun avaamaan jonkun vihkosen, johon olen takavuosina kirjoitellut: tapahtuiko silloin muka jotakin? Jos joku muistelee menneitä tapahtumia (harva tuntemani sellaista turhuutta harrastaa) joissa minä olen mukana, epäilen välittömästi että kysymyksessä on värittely, niin kuin tietysti onkin: tarinan rakenteessa ihmisestä vasta tosielävä tulee. ”Kävelit silloin kauppaan ja nappasit hyllyltä purkillisen kapriksia. Tulit kotiin ja teit Wienerleikkeet.” Tokkopa sentään. Mutta kiitos kauniista tarinasta.
Lähetin tänään ystävilleni sähköpostina tekstin, jonka he aiemmin olivat tyrmänneet lukukelvottomana. Odotin nyt samanlaista vastausta, mutta olikin käynyt niin, että he olivat unohtaneet koskaan tekstiä lukeneenkaan. Mutta etäinen tuttuus sai heidät mieltymään tekstiin. Se muistutti heitä jostakin, ja he muistelivat, että miellyttävästä.

2 ITALIALAISTA JOULULAHJAELOKUVAA

Jonne Aaron-hahmo Viscontin elokuvassa Kuolema Venetsiassa.

Kuolema Venetsiassa.
Todellista mafioson röyhkeyttä osoittaa Visconti tärvellessään säälimättä ja järjestelmällisesti suurenmoista Mahleria häväistyselokuvassaan Kuolema Venetsiassa. Järjetön ratkaisu ylipäätään soittaa lähes katkeamatonta taustamusiikkia elokuvan alla. Ja tähän järjettömyyteen uhrataan vielä mafioson suurieleisellä liikkeellä Mahler.
Vastaavaa tärvelemistä tapaa kaiketi yhtä katastrofaalisessa muodossa ainoastaan Loirin Kailas ja Leino levyillä, joissa havainnollistetaan pahimmassa muodossa ne tuhot joita näyttelijän avoin itsekritiikittömyys voi sanataiteelle saada aikaiseksi. Loirin Kailaat kuultuaan on turha enää avata Unta ja Kuolemaa: Loirin ääni ja tympeät parittelumelodiat soivat säkeiden takana.
Mahlerin ohella myös Mann joutaa roskakoriin Viscontin käsittelyn jälkeen. Mannia lukiessa Mahler alkaa soida, ja kohta jo Viscontin romanttiset kuvat (kusipään käsitys romantiikasta: sumuinen Venetsia) alkavat näkyä mielessä.
Visconti elokuva viittaa Loiriin myös siinä, että elokuvassa on ehkä masentavin pääosasuoritus mitä koskaan olen tuhoamattomassa filmissä nähnyt. Silmienliikuttelijan nimi on Dirk Bogarde. Pankaa nimi mieleen, jos se ei vielä mustalla listalla ole.
Kaiken lisäksi elokuva on vielä epäoikeudenmukainen muotokuva Jonne Aaronista, joka mielestäni täytyy ymmärtää Rock-kulttuurin kautta, eikä seniileiden professoreiden viettelyksenä.

Saló
Pasolinin teinielokuva Saló osoittaa symmetriaan pyrkivän formalismin ja sadismin salaliiton. Tarkemmin ottaen se tuomitsee tämän kauneuspyrkimyksen tympeänä epäselektiivisyytenä, jossa teinin kuoliaaksi raiskaamisella ja itsetyydytyksellä on sama shokkiteho. Kritiikin kohteena estetiikassa on juuri herkkyyden laatu, jossa erot ovat arvovapaita rakennusaineita.
Elämäntrilogia, Pasolinin Salóa edeltävä elokuvatyö oli muodoltaan vapaa kuin taivaanlintu, rönsyilevä, välinpitämätön ja äkkitarkka. Se oli välttämätön, vitaali ja liikkuva jalusta Salón pystyyn kuolleelle aikalasinäköispatsaalle.

Hyttyset ja vaaksiaiset karkotetaan hyttyskynttilöillä.
Vainotulia poltetaan kauempana metsässä.
Sidotut Uuden Jerusalemin kilvoittelijat ahdetaan runoratikoihin määränpäänä keskusta ja runokaraoke.
Vain ikiliikkuja jää heilumaan tuulettomaan yöhön.
Perhe syö viimeistä kertaa yhdessä.
Poika on lähdössä huomenna Siperiaan.
Tulevaisuudessa huomionarvoista:
kylmyys, kylmyydestä johtuva kovuus,
kovuudesta johtuva joustamattoman särkyminen,
särkymisestä johtuva uusi kokoaminen.
Karkotuksesta palaavan tarinoita on mahdotonta jaksaa kuunnella.
Ne eivät pysy mittakaavassa. Isä syventyy huomaamattaan sanomalehteen.
Äiti säälii poikaansa: karkotetun ajatukset ovat kaikki valhetta.
Karkotetun lempeys on valhetta.
Sodasta palaava rakastaa mielipuolen lailla,
mutta kuoleman vastakohtana,
tappamiensa vastakohtana,
kauheuksien, kidutusten, raiskausten
tai kokemiensa nöyryytysten vastakohtana.
Naiset hylkäävät sankarin silmät kyynelissä.
Mutta yhä uusia hyttysparvia syntyy pajuista.
Kynttilä vaihdetaan uuteen, pistämättömään.

PAKASTAMINEN

Lämpimän ja tuoreen säilöminen ja salakuljettaminen suotuisampaan aikaan ymmärtämättömästä ja kylläisestä ajasta.
Pakastettaessa merkitys säilyy, mutta menetetään lämpö ja tuoreus. Kirjallinen käännöstyö on pakastamisen eräs muoto.
Ne kirjat joita täysivatsainen, vain virkistäviä väliaterioita odottava aika torjuu, käännetään sopivampaa aikaa eläviin kulttuureihin.
Mutta pakastaa voi vain kerran. Sulatettaessa ja toisen kerran pakastettaessa viedään todennäköisesti mukana myös tuhoavia bakteereita.

Osta lapselle mandariini jos yllättää haluat!
Kindermuna ei herkkuna sisällä yllätystä, suklaa on tasalaatuista. Lelutkin ovat tehty helposti koottaviksi, eikä niiden valikoima sekoita laajuudellaan mieltä. Suositeltava, tosin useammin kuin vuosittain käytettynä monotoniaan tuudittava lahja.
Mandariinin kanssa on toisin: happamuuden asteita on loputtomasti. Kuorittavuuden asteita loputtomasti. Sisällä saattaa olla siemen tai olla olematta. Siemenestä kasvaa hankalasti osiinsa purettava puu.

Väitelauseita:
Raha tekee pään läsnäolevaksi.
Raha kerryttää pallia kasvoihin.
Paul McCartneyn pää muuttuu sitä läsnäolevammaksi, mitä enemmän hänelle kertyy rikkauksia.
Elton Johnilla on paalunen pannu,
eikä se hetkeksikään jaa kahmimaansa tilaa muille.
Silloin kun rahaa on niin paljon, ettei päätä ja ruumista tarvitse enää käyttää, vaan niiden toiminnot ovat ulkoistettu palveluskunnalle, läsnäolo kasvaa.
Toimettomuus josta puuttuu rahan tuoma ulkoistus johtaa häviämiseen, henkistymiseen.

Ks. Pään läsnäolo (Skrollaamalla alaspäin).

Kenen jälkinä me täällä haluamme säilyä
emme itsemme
emme itsemme
vaan jonkun joka on toista
- Matti Tiisala (muistinvaraisesti)

Porraskaide jää värähtelemään,
kun otan siitä tukea huimauksen hetkellä.
Naapuri tuntee sen noustessaan.
Kaiteen varaama energia siirtyy naapurin
vanhanaikaiseen rannekelloon liikuttaen sitä muutaman minuutin.
Miten opettaa kappaleille muistamista?
Miten hedelmöittää itsensä ulkopuolista niin
että käännettyä selkänsä kasvu jatkuisi?
Jatkaako auto matkaansa
jos pysäköin sen rinteeseen ilman käsijarrua?
Katson taakseni: auto lipuu sunnuntaivauhtia
tyttöjen ja kioskin ohi. San Francisco on mäkinen kaupunki.
Jos ostoksilla mieleni kiinnittyy
johonkin erityiseen vaatekappaleeseen ja unohdan,
seisoohan silloin auto sillä paikalla mille sen jätin?
Naapuri kohisuttaa putkia.
Television aikakaudella asukkaiden
yksilöllinen verenkiero on ulkoistettu
betonielementtien välissä kulkevaksi putkistoksi.
Pientalo-alueiltakin ulosteet vedetään viemäriin,
jossa ne taistelevat yksilöllisyydestä
vuokra-asuntoloista syöksyvän ulostemassan kanssa.
Vedenpuhdistamolla kaikki on yhtenäistä,
sekoittunutta ja arvotonta muistella:
sontaa. Sonnasta
palaa luontoon vain kaikkein karkeimmat ravinteet.

Hammaslääkärissä käynnistä oli tänään suuri hyöty: tajusin, etten kestäisi kidutusta jos vainojen ajat tulisivat.

Ihmisten välistä kanssakäymistä helpottaa elinikäisen koston mahdollisuus. Kohtuullisin kivuin menestyneinkin ihminen voi uhrata elämänsä toista vahingoittaakseen. Tämän mahdollistaa elämän lyhyys ja vähäpätöisyys. Tieto hirveästä kostosta, joka on jokaisen ulottuvilla luo säällisyyttä tapoihin. Uskaliainta on loukata menestymätöntä mutta älykästä (tämän yhdistelmän olemassaolo pyritäänkin länsimaissa kieltämään sen turvattomuutta lisäävän vaikutuksen vuoksi.) Hänen uhrinsa on pienin, mutta keinonsa kostoon suurin. Koska lahjaton ei pysty tehokkaaseen vuosikymmeniseen kiduttamiseen, hän ei voi kokea yhtä riipaisevia loukkauksia ihmisarvoaan kohtaan. Hänen kostonsa saattaa olla hirveä, hengen vievä, mutta se ei ole pitkä. Kosto on mielekäs elämäntehtävä jumalattomassa maailmassa, se antaa saman merkityksen tunteen kuin mikä tahansa uhraus (uhrata elämänsä sairaiden lasten puolesta). On varottava lahjoittamasta tätä tehtävää toiselle ihmiselle. Kosto on pitkä, koska pahaa ei kannata rakentaa nopeasti valmiiksi, siitä tulee krapula ja tyhjyys: rakennelmaa ei voi asua.

Miten kostaa?
En tiedä, ei ole tullut vielä eteen. En ole ennen nukkumaanmenoani suunnitellut pikkutarkkaa elämän pituisen koston rakennetta. Olen kyllä pikku poikana miettinyt reittini Samantha Foxin luokse realismin tyylilajissa.
Mutta tyytyisin kai perinteiseen: tekisin vihamieheni onnettomaksi niin hienovaraisesti, että hän luulisi itse aiheuttaneen vastoinkäymisensä ja itsesyytöksissään masentuisi ja kuihtuisi tästä maailmasta. Vaatisi suunnitelmia, valtavaa paneutumista, rahaa.
Tiedä sitten.