Katsoin 10 Ingmar Bergmanin elokuvaa.
Bergman on elokuvan parhaita psykologeja. Paras hän ei voi olla, koska hänen luomisvoimaisesta elämästään on niin pitkä aika. Teineihin kannattaa uskoa siinä, että nykyaikana tehdään kaikki asiat paremmin kuin ennen (Antikvaariset pikkusielut ovat aina kääntäneet katseensa eiliseen, olkoon aika ollut Tolstoin tai Mozartin). Salaisuuksien ja valheiden Mike Leigh on perinyt Bergmanilta välineet ja rohkeuden painaa säälittä kipupistettä niin kauan, että esteettinen purskahtaa ulos muuten yhdentekevän parisuhdedraaman pikkupaiseesta. Bergmanin opit ovat yksinkertaisia: vähän pidemmälle ja vähän pidempään. Boldareista editoisi näillä opeilla nopeasti, ei nerokasta, mutta katsottavaa tv-viihdettä.

Turhauttavimmillaan Bergman on silloin kun hän sortuu larppaushenkiseen epookkiin (Neidon lähde, Seitsemäs sinetti). Typerryttävä tunnelma syntyy siitä että bergmanlainen avioliittodraama (saari on kaunis mutta suhde menee päin helvettiä) pysyy samana ulkoisten puitteiden keinotekoisesti muuttuessa. Vastaavaa draamallista komiikkaa näkee Kaisaniemen puistossa, kun liveroolipelaaja-pariskunta (mies pyövelin asussa, nainen Katariina Jagellonican) alkaa riidellä seksielämästään.

Bressonin Pyöreän pöydän ritareissa henkilöiden olemisen tapa on nykykatsojalle yhtä vieras kuin rämisevät läkkipeltihaarniskatkin. Nopeasti ymmärtää, ettei kysymys ole epookista vaan nykyaikaisimmasta nykyajasta, joka tuntuu vieraalta siksi, ettei draama perustu voitonvarmaan normityyppien mallinnukseen (”haa, kaikki anopit ovat tuollaisia!”), vaan johonkin spesifimpää löytöön ihmiselämän moninaisuudesta. Bresson tietää, niin kuin kaikki hyvät draamantekijät, että kaikki mitä mielikuvitus saattaa keksiä on totta ja hyvää. Taito on sen löytämisessä ja kirkastamisessa, jota ei ole vielä kirjoitettu ja joka kanssaihmisen elämän helpotukseksi on kannattavaa nostaa ylös.