Jonne Aaron-hahmo Viscontin elokuvassa Kuolema Venetsiassa.
Kuolema Venetsiassa.
Todellista mafioson röyhkeyttä osoittaa Visconti tärvellessään säälimättä ja järjestelmällisesti suurenmoista Mahleria häväistyselokuvassaan Kuolema Venetsiassa. Järjetön ratkaisu ylipäätään soittaa lähes katkeamatonta taustamusiikkia elokuvan alla. Ja tähän järjettömyyteen uhrataan vielä mafioson suurieleisellä liikkeellä Mahler.
Vastaavaa tärvelemistä tapaa kaiketi yhtä katastrofaalisessa muodossa ainoastaan Loirin Kailas ja Leino levyillä, joissa havainnollistetaan pahimmassa muodossa ne tuhot joita näyttelijän avoin itsekritiikittömyys voi sanataiteelle saada aikaiseksi. Loirin Kailaat kuultuaan on turha enää avata Unta ja Kuolemaa: Loirin ääni ja tympeät parittelumelodiat soivat säkeiden takana.
Mahlerin ohella myös Mann joutaa roskakoriin Viscontin käsittelyn jälkeen. Mannia lukiessa Mahler alkaa soida, ja kohta jo Viscontin romanttiset kuvat (kusipään käsitys romantiikasta: sumuinen Venetsia) alkavat näkyä mielessä.
Visconti elokuva viittaa Loiriin myös siinä, että elokuvassa on ehkä masentavin pääosasuoritus mitä koskaan olen tuhoamattomassa filmissä nähnyt. Silmienliikuttelijan nimi on Dirk Bogarde. Pankaa nimi mieleen, jos se ei vielä mustalla listalla ole.
Kaiken lisäksi elokuva on vielä epäoikeudenmukainen muotokuva Jonne Aaronista, joka mielestäni täytyy ymmärtää Rock-kulttuurin kautta, eikä seniileiden professoreiden viettelyksenä.
Saló
Pasolinin teinielokuva Saló osoittaa symmetriaan pyrkivän formalismin ja sadismin salaliiton. Tarkemmin ottaen se tuomitsee tämän kauneuspyrkimyksen tympeänä epäselektiivisyytenä, jossa teinin kuoliaaksi raiskaamisella ja itsetyydytyksellä on sama shokkiteho. Kritiikin kohteena estetiikassa on juuri herkkyyden laatu, jossa erot ovat arvovapaita rakennusaineita.
Elämäntrilogia, Pasolinin Salóa edeltävä elokuvatyö oli muodoltaan vapaa kuin taivaanlintu, rönsyilevä, välinpitämätön ja äkkitarkka. Se oli välttämätön, vitaali ja liikkuva jalusta Salón pystyyn kuolleelle aikalasinäköispatsaalle.
Tekstit
1 kommentti:
Onneksi olkoon, sait minut hölmistymään. Haukuit raikkaan napakasti mielestäni tyylikkään ja erittäin koskettavan ja herkän elokuvan Kuolema Venetsiassa. Elokuva on syvästi inhimillinen ja vahva yleisinhimillisten arvojen kuvaaja. Taidat olla melkoinen kuumakalle, jos elokuvan kipupisteet eivät tuntuneet missään, vaan menivät ileisesti jopa pakkasen puolelle. En muista juuri koskaan nähneeni kankaalla, että joku todella kuolee rakkauden tuntoon! En tiedä voiko ristiriidan kärjistämisen enää pidemmälle viedä elokuvassa! Tuskin koskaan riittävästi toivun elokuvan loppuratkaisun inteliteetistä ja kipeydestä.
Viskontin valitsema Mahler tuki hyvällä maulla elokuvan älykästä ja pedattia tunnelmaa. Musiikki ja usva, jota tämä mainitsemasi kusipää käytti lavastuksellisena tehokainona, sisälsi hyvin paljon muitakin merkityksiä kuin romantiikka. Itse asiassa en edes ole ajatellut näitä asiota romanttisina. Mielestäni melankolia , kipu ja toivo olisivat sopivammat sanat kuvaamaan Mahlerin musiikkia yhdessä sumuisen Venetsian kanssa.
Musiikin tunnelman vaihtelut ja disharmoniset sävelkulut enteilivät vahvasti ja erittäin tyylillä elokuvan draagista loppukohtausta. Hetkelliset romanttiset tunnelmat vain vahvistivat elokuvan epätoivoista tunnelmaa ja olivat näin ollen välttämättömiä tunnelman vahvistajia.
Dirk Bogarden esittämä "seniili" professori saattaa jollekkin muulle näyttäytyä pedanttina älykkönä, joka tekee korvaamatonta työtä kulttuurin eteen.
Hmm...aika heikko homma, jos sinulle vanheneminen on puute tai heikkous ihmisessä.
yhdessä asiassa santään olen samaa mieltä, nimittän kun sanoiti, että "näyttelijän avoin itsekritiikittömyys voit saada paljon tuhoja aikaiseksi". Tämä oli kyllä osuvasti lohkaistu. Olen nimittäin paljon teatteriakin tehneenä törmännyt tähän masentavaan ilmiöön aivan liian monta kertaa.
eipä muuta.
Lähetä kommentti