Toronton Domi antamassa ratkaisevaa iskua Tampa Bayn Freadrichille.

Sven kirjoittaa Käymälässä:

”Plimsoll-Jukka pukeutuu Toronton jääkiekkojoukkueen pelipaitaan paremmin eläytyäkseen pelityyliin, jossa lauotaan paljon, kovaa, lakkaamatta niin että samassa suhteessa kuin peliväline ei uppoa maaliin se uppoaa vastustajan lihaan ja ruumiinaukkoihin.
Kolmannen erän lopulla vastustajaa ei käytännössä ole, ja musiikki voi alkaa.”

Voipa olla että Plimsollissakin joskus lauotaan, mutta enemmän, luulen, on pelattu tuollaista nättiin ja viihtymiseen pyrkivää syöttelypeliä. Kova liike ja variaatioiden paljous voivat,
toivoisin, antaa vastuksen raskaalle ja alati maalille runnovalle joukkueelle.
Mutta otan yllä olevan kehotuksena laukaisuprosentin kasvattamiseen. Jos sataa tulikiveä jatkuvalla syötöllä, uppoaa joku aina varmasti. Ellei sitten maalilla ole diabolinen Hasek, mallintaa mahdoton, kuin sätkynukke jossa kaikki mahdollinen on liikuteltavissa, jolta ei parametreja puutu, jonka torjuntatilanne muistuttaa tilannetta jossa lankoja vedetään sattumanvaraisesti ja sattumanvaraisilla voimakkuuksilla miten sattuu, jolle on tyypillistä että ennen varsinaisen torjunnan aloittamista maila tippuu jäähän, silmät sokaistuvat jäähileestä, kainaloa kutittaa, luistimen nauha aukeaa, mieleen tulee jotakin pelinulkopuolista; jonka torjuminen ei tapahdu enää mailalla, räpylällä tai kilvellä vaan aina sillä mikä sattuu olemaan kiekon tiellä, jonka torjunta muistuttaa pitkälle torjumisen vastakohtaa, väistelyä, mutta lopputuloksena on 99% varmuudella torjunta, jonka vuoksi hänen kohdallaan puhutaankin kaikkea tilastollisuutta pilkkaavasta Hanhesta, onnekkuudesta joka ei näytä loppuvan.

Svenin kaukalossa kyllä lauotaan paljon, puutavaraa tulee suojusten väliin ja ranteille. Kaatunutta tähdätään lyöntilaukauksella aataminomenaan. Polvenpirstoja-Kasparaitis tekee likaista työtä Liisantukka tulessa hulmuten. Itse Sven kahvaa maalilla Lindrosmaisesti kahdeksan aivotärähdyksen paaduttamat silmät hievahtamatta kiekossa, vaikka koko vastustajaviisikko hakkaa selkään. Kyynärpäät ja vartalo antavat tuntuvia villisiantällejä, mutta ranteet käyvät kuin heinäsirkalla ja usein jostakin löytyy rakonen josta saadaan häkki heilahtamaan. Punaisen valon syttyessä sitten kaadutaan takaraivolleen maahan ja jäädään siihen lepäämään kuin leijonantappaja- puffaderin purema Mesimäyrä. Näittehän lauantaisen dokumentin? Myrkky vei Mesimäyrän pikku päiväunille ja herättyään se jatkoi käärmeen järsimistä.