Napsija

Muutan maastoa tehostaakseni toimintaani, piiloutuakseni paremmin, tarkentaakseni laukauksiani, jotka kohdistuvat väkijoukkoon sattumanvaraisesti. Tuulen tukistellessa puskia ajattelen väkijoukkoa suurena revolverin rullana,
ympyrää kulkevana. Kenen kohdalla täältä lähtee ammus?
Tappava luoti muuttaa myös uhrin luodiksi joka osuu omaisten rintaan. Vain luojani, elämäni lahjoittaja sen lopulta tietää. Koska en pyri kostamaan loukkauksia, ammun usein silmittömästi kohdettani valitsematta. Koska en ammu vihasta, en huuda kirouksia maalieni suuntaan. Toivotan heille kaikkea hyvää, samalla pahoitellen että juuri he joutuivat kohtaamaan luonteenlaatuni, välinpitämättömyyteni joka muulloin kuin linnakkeessani pukeutuu yleensä sydämellisyyden muotoon. Ja enkö ole sydämellinen jos saan aikuisen naisen itkemään ja miehen häpeämään?
9- mm pyssystä lähtevä luoti on näiltä etäisyyksiltä tappava, mutta silloin kun ammun 22 kaliiperisella, tarkoitukseni on muistutella tai vain kiusata.
Muistutella mistä? Minunlaisistani. Että olemme lähettyvillä ja ammumme suojista käsin, kunniantunnon tuolta puolen.
Silloin kun käytän kiikaritähtäintä, ajattelen itseni valokuvaajaksi. Periaatteessa minun ja valokuvaajan ero on vain ikuistamisen tavassa.
Mummoa ampunut tietää minkälaisen parahduksen ikäihminen päästää luodin osuessa. Ääni on yllättävän korkea ja kirkas, mutta heti kohta rajusti halkeava.