mouchette-satu

Posti toi aamulla Bressonin elokuvan Mouchette. Katsoin sen juuri.
Se kuvaa jumalan hylkäämää tyhjentävästi. Tällä tarkoitan, ettei se kuvaa yhtään mitään (ellei nyt sieluttoman tasapuolista vastenmielisyyttä kaikkea elollista kohtaan lasketa joksikin). Elokuvaa ei voi nähdä tutkielmana yhteisön hylkäämästä ja kiduttamasta pikkutytöstä. Se ei tutki tai näytä mitään psykologista tai sosiologista. Vain taivaiden myrttitarhojen kategorisen poissaolon, joka saa ajattelemaan yhtä kauhistuneena sen läsnäoloa. Ankara elokuva, jolla ei ole oikeastaan mitään puhuttavaa tämän yhdessä jakamamme hyvään elämään pyrkivän arkemme kanssa. Se ei jaa useimpien draamaelokuvien toiveikkaita tuntemuksia siitä kuinka elämä mäkineen ja laaksoineen on lopultakin aika vaikuttava paketti. Ei, se puhuu ainoastaan taivaasta ja helvetistä, vaihtoehtoina se antaa äärimmäisen uskon ja taivaan, tai epäuskon ja helvetin.
Mutta itse elokuva (se minkä silmä näkee ja korva kuulee) on kaunein koskaan tehty. Kuvaaja ei ole nähnyt mitä on kuvannut, sommitellessaan hän on ollut helmiporttien häikäisemä.