PUUJALKOJA

”Puujalkoja vailla ei kulkue viehätä vähääkään.
Isoisäni isällä ne olivat kaksikymmentämetriset,
minun olivat viisitoista, ei nykyisin käytetä korkeampia,
joku maailman-matti ne vei, pani aitaansa taikka hiillokseen.
Koska ponit ja karhut ja leijonat ovat niin kehnoa
näytelmää,
koska lapset odottavat Setä Pitkäsäärtä puisine varpaineen,
koska ylempäin kerrosten naiset vartovat kasvoja ikkunaan,
otan höylän, he saakoot kirkua sukkia parsiessaan.

Olen Malakias Puujalka: oppini kaikki on harhaantunut
puujalasta jalkaan, isästä poikaan, kauluksen sisältä
kaulukseen.”

(Ote William Butler Yeatsin runosta Ylevää puhetta, suom. Aale Tynni)



Mitä ihmettä?
Ristin Johannes puujaloin kulkee
kohti pitkien naisten metsää.

Puoli mystikkoa puujaloillaan
on kirahvi pensaston yllä,
kohotettuja Ferragamon naisia tähyää.
Pitkäjalkoja nyt yltäisi häpypuskaan asti.

Sitten taas huojuen lavalla keikkuu. Uuden vainun saa.

Kulkua estävät upottava sammal
tai kyyksi muuttuva juuri,
joka nousee jalkaa pitkin.

Luostari jäi jo taakse.
Sinne Teresa jäi pyykkiä pesemään.
Siinne jäi myös tyhjä ruusuhuone.

No,
kuu jo käy karvaana paistamaan
sekä daaliat nuokkuen nukahtamaan:

korkeuksista ei kukkia haistella.

Yksi kuiva puu tyynessä metsässä heiluu,
huojuu, tasapainoa etsii,
käsillä oksia katkoo,

kivi kiveltä,
sammal sammaleelta,
kaarnanpala kaarnanpalalta,

ja aukealle viimein saapuu.

Forsström-satyyri! Rampa Byron!
Neljällä jalalla liikkuva Sakris Kukkelman!

Kaikki he ovat täällä

omissa aikeissaan.

Kultaista sipulia nostetaan metsäkirkon harjalle.

Kuva tarkentuu, valmistuu vähitellen:

Puujalkainen käy ohjaamaan työtä,
hitaasti,
varmoin liikkein asettaa sipulia,
johon nouseva taivaan tulipallo
syöksee ensi säteensä,

silloin metsästä kahahtaa hiisi,
akaasiajalat sytyttää

ja niin palaa Johannes hitaasti maan pinnalle,
ovelle uuden kirkon.