Vietin viimeyön kallion kapakoissa. Cellassa pöytääni istui alkoholisoitunut viisikymppinen nainen, runoilijaksi itse itsensä korottanut (kukapa muukaan sen voisi tehdä).
Lähtiessään hän antoi minulle monistetun paperiarkin, johon hän oli kirjoittanut poetiikkaansa. Tässä teksti sellaisena kuin sen sain:
Runon kielen on oltava asiasisältöjen summittaista kuvaamista.
Sen tehtävä on mahdollisimman vähin vaivoin ja keinoin muistuttaa jostakin tiedetystä ja tunnetusta hahmosta silloin kuin se on tarpeellista. Toivottavaa on että olennainen teologinen tieto olisi jo muistissani, hengen puutarhassa jota kävelen kun kävelen kaupungilla. Jos menen rantaan, voi runo muistuttaa minua sen merkityksestä rajana, kasteena, pyhityksenä, mikä sen merkitys kulloinkin minun kohdallani sitten onkaan. Tämä runokielen informaatiotehtävä on asetettava sille kuuluvaan arvoonsa: sitä on ruokittava höllin ja väljähtynein sanoin, sellaisin jotka eivät viettele visioimaan enempää kuin on muistiin palauttamisen kannalta tarpeellista. Kieli ei saa pyrkiä tarkkuuteen, jotta sitä ei alettaisi ihailemaan terävänä instrumenttina.
Se ei saa pyrkiä dekoraatioon, jotta se ei joutuisi kilpailuasemaan Suurten koristusten kanssa. Koristeellinen kieli on sama kuin hääkutsuja kantava posteljooni pyrkisi olemaan morsianta kauniimpi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti