MUNASTA (ab ovo)

Kronologinen, alunalkainen, jäännöksetön kerronta.
Tyhjentävä esitys henkilöstä.
Perinpohjainen selvitys tapahtumien kulusta.
Täydellinen luettelo jäämistöstä.
On yö pikkukaupungissa.
Sairaala on rakennettu mäen päälle ja valaisee koko kaupungin.
Täällä synnyin.
Piipuista korkein on krematorion piippu,
sen savut sekoittuvat pilviin, itsevalaiseviin, kiinteärajaisiin, jotka eivät tunnusta rakennettuja esteitä,
vuorenhuippuja tai lähestyviä lentokoneita.
Kaupunki on pimeä, vaikka asukkaiden silmät ovat auki. Tuuletusputkesta kuuluu vastasyntyneiden laulua.
Tupakoin putken suulla ja lähetän tekstiviestiä:

Jäljittäminen ilman päättelyä tasaveroisten tosiasioiden kautta.
Eksynyt juna, joka löydetään raidetta seuraamalla.
Hämähäkki joka jäljitetään seuraamalla verkkosäiettä.

Olen junassa, lähdössä kaupungista.
Huippunopeudessa käytän junan vessaa:
kolmen oluen paine tuottaa kaksi ja puoli kilometriä virtsaa. Jututan ravintolavaunussa naista,
joka on matkalla päinvastaiseen suuntaan kuin miehensä.
Sillä tavalla he uskovat jälleen kohtaavansa.
Ei tarvitse jättää jälkiä, riittää kun pitää kurssin.
Suomi on pelkkää metsää ja pikkukyliä,
niiden rytmi on unettava, autistista mielihyvää tuottava, tennisottelun valkoista ja vihreää, vakavaraisuutta, Virginia Woolf-iltoja…
Unen rajamailla, kahden vaiheilla, kahden puolen aitaa
punnitsen vaihtoehtoja elämänlukon avaamiseksi.
Edessäni istuu nainen,
joka on ottanut taktiikakseen kaikkien avaimien kokeilemisen.
Raide loppuu aina meren rantaan tai vuoren juurelle.
Merta jatkan veneellä, vuorta kiipeämällä.
Vuoren rinteellä tulee Vergiliukseni vastaan.
Hän on mies Suomesta, suuri valkoinen kävelijä Juhani Siljo. Olen hänen vuoripolullaan
ja kappaleen matkaa hän minua johdattaa.

Munasta kuoriutunut kyykäärme,
ei valikoiva, asioiden yli hyppivä vain kasviksia syövä jänis, vaan kaiken- ja hitaastisulattava Python, jonka jälkeä on helppo seurata.

Jatkan käärmeen kanssa matkaani.
Ilmakehän pohjalla ihminen ja käärme.
Pitkä erämaataival ottaa jalkoihin. Jatkan matkaani kontaten. Käärme siirtyy ketterästi vierelläni ja kuiskii:
”ottaako jo käsiin?”
Ja ei kauaakaan kun ryömin käärmeen kanssa vieretysten,
vartalon painopisteitä muuttamalla
etsien hiekanpolttamattomia kohtia ruumiistani.

Talven varjoton valo. Epäselektiivinen kaikenotanta (Fransheimer).

Oliivilehdossa on viileää.
Viareggion rannalta etsitään Shelleyn ruumista.
Rannalle nostetaan koko krapulaisen viimeyön kuvasto:
hain luukehikko, jonka sisällä paikallinen Joona
nilkat ja ranteet putkiteipillä sidottuna,
Joonan kurkussa jäykistynyt ahven,
ahvenen sisällä kemiallisesti teroitettu koukku.
Niin isoja kaloja niin matalassa vedessä.
Aurinko kääntyy taas raunioille.
Horatius ylistää Iljadin rakennetta:
Homeros teki viisaasti
kun ei aloittanut kertomustaan munasta asti.
Hän vertaa Iljadia Ledan ja Joutsenen taruun,
josta hän katsoo Troijan sodan tarinan johtavan juurensa.

Vuokra-auton päällä pahvikyltti:
Avoimien ovien päivä Chartesin katedraalissa.
New York kansojen sulatusuunina.
Gorkin ja Pekkasen trilogiat.

Huomenna matkustan täältä. Sisäisen pikkuheilurin saa likkumaan vain valtavilla liikkeillä maailman ääreltä toiselle. Ja kun pikkuheijari, oma suloinen taskuabsoluutti sitten alkaa heilua…niin olepa siinä sitten. Varaan lentolipun.

Sändäriä syödessä tekstaan:

Henkilön elämä yksityiskohtaisena tietokantana, josta voi tehdä hakuja. Kirjailijan tehtävä tietokannan luojana. Lukijan tehtävä yksilöllisenä dramaturgina.