Jean-Luc Godard antaa megafonin kautta ohjeita näyttelijöille ja kuvausryhmälle. Hän improvisoi, luottaa siihen että sosiaalinen tilanne synnyttää idean. Jos näin ei käy, pidetään kahvitauko.
Godard haltioituu ihmisten keskellä, yksin hänen on vaikea koota ajatuksiaan.
”Mistä minä tietäisin mitä minä ajattelen, ennen kuin olen sanonut sen.”
Hänen elokuvansa ovat sosiaalisia tutkielmia ja raportteja, joista aiheen sivutuotteena saa paljon iloa ihmisistä: illalliskutsuja, kutsuja makuuhuoneisiin.
Nykyään hän ei juuri eroa lomakohteiden muista vanhuksista. Kylmiä juomia kannetaan yhtä lailla hänelle kuin naapurivuoteen tehtaanomistajalle. Molempien silmät kiinnittyvät ohikulkeviin bikineihin, jotka kannattelevat ja koossapitävät jo olomuotonsa selvimmät ja sekoittumattomimmat päivänsä nähnyttä lihaa. Tätä eivät vanhukset enää huomaa, kaksikymmentä vuotta nuoremmasta ihmisestä. Godard on aina nauranut vain ystäviensä pöydissä, milloinkaan hän ei ole vilkuillut viereisiin pöytiin, saati vetäytynyt terassille tupakoimaan ja suunnannut katseensa tähtiin.
Tänä vuonna Cannesissa hän huomasi ilokseen, että kaupungissa oli filmijuhlat.
(Godard: Sosiologia)

Robert Bressonin kuvauspaikalle tuodaan kuorma-autolla villieläimiä. Tuottaja puhkuu innoissaan: ”Vihdoinkin Bobby tekee jotakin näyttävää!” Mutta eläimiä käytetään jälkien jättämiseen.
”Merkit vallitsevat täällä, liha on toisaalla.”
”Elämä on vankeutta ja sen korkea päämäärä vankeudesta karkaaminen. On tehtävä työtä, yhä fyysisempää, yksinkertaisempaa ja autistisempaa, lakkaamatta elämän loppuun saakka.
Karkaavan ihmisen kädessä ei ole suuren filosofin nide, vaan omatekoinen työkalu, jolla nakertaa sellin muuria. Hänen kädessään voi olla varastettu lompakko. Kamera näyttää yksityiskohtaa, tekevää kättä, joka karkaa tai varastaa. Ihmisen elämä on terveessä, tekevässä kädessä, joka kättelee lämpimästi mutta ohimennen, työn lomassa. Jumalan käsi jätetään näyttämättä, mutta se on laskeutunut vankilan ylle ja sallii toisten ihmisten karata ja toisten jäädä kiinni.
Koska vankila on loputonta monotoniaa, täytyy myös karkaamisen olla loputonta monotoniaa. Vankeudesta voi karata vain tekemällä hitaita järjestelmää syövyttäviä rutiineja, samanluonteisia kuin vankeuden rutiinit, mutta päämäärältään päinvastaisia.”
Kun jäljet on saatu sommiteltua autiolle, kuivalle, hyljätylle hiekalle, eläimet viedään Antonionin allasjuhliin.
(Bresson: Teologia)

James Cameronin pöytä täyttyy pienoismalleista, pattereilla toimivista härveleistä, jousista, vietereistä. ”Vivut, kaltevat tasot ja väkipyörät ovat laitteita, joilla voidaan siirtää painavia esineitä niiden omalta kannalta luonnottomiin suuntiin.”
Cameron esittää apulaisilleen realismin vaatimuksen (tästä maalaus). Se, miten auto lentää pilvenpiirtäjästä toiseen pitää näyttää siltä, että katsoja tajuaa sen olevan fyysisessä maailmassa mahdollista, miltei mahdotonta mutta silti mahdollista. Katsojan nautinto on yksi miljoonasta – todennäköisyyksien kaksi tuntia jatkuvassa toistossa. Hänen mielenkiintonsa lakkaa siinä kohdassa kun alamme näyttää mahdottomuuksia, ilman voimanlähdettä liikkuvia objekteja, itsesytytyksiä ja sen kaltaisia.
(Cameron: Fysiikka)