REVONTULET

Eilen loimusi pohjolan musta taivas revontulissa.
Valitettavasti pilviverho eli kahvipöhnä esti minua nauttimasta näystä. Mutta kaikesta vaikuttuneena aloitin tämän päiväni lukemalla Johanneksen ilmestystä tyttöystävälleni, palauttaaksemme mieliimme mitä Patmoksen vanki näki katsottuaan taivaalle. Luin:

”Kun Karitsa avasi neljännen sinetin, kuulin neljännen olennon sanovan: "Tule!" Siinä samassa näin tuhkanharmaan hevosen. Se, joka istui hevosen selässä, oli nimeltään Kuolema, ja sen jäljessä tuli Tuonela. Ratsastajille annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin.”

Tyttöystävällä alkoi olla kiire töihin, joten hän meikkasi keittiön peilin ääressä samaan aikaan kun luin:

”Minä näin, kuinka Karitsa avasi kuudennen sinetin. Maa järkkyi ja vavahteli, aurinko pimeni mustaksi kuin suruvaate, ja kuu muuttui kauttaaltaan verenpunaiseksi. Taivaan tähdet putosivat maahan, niin kuin viikunat varisevat puusta myrskyn sitä ravistellessa.

Välissä keitin kunnon espresson, pelasin kiehumista odotellessa erän pinballia, tyttöystävä haeskeli sopivia kenkiä availlen laatikoita. Sitten jatkoin:

”Taivas hävisi näkyvistä kuin kirja, joka kääritään kokoon, ja kaikki vuoret ja saaret siirtyivät paikaltaan. Maan kuninkaat, ylimykset ja sotajoukkojen johtajat, rikkaat ja mahtavat miehet ja kaikki muut, niin orjat kuin vapaat, piiloutuivat luoliin ja vuorten rotkoihin ja huusivat vuorille ja kallioille: "Kaatukaa päällemme, kätkekää meidät valtaistuimella istuvan katseelta ja Karitsan vihalta! Heidän vihansa suuri päivä on tullut -- kuka voi sen kestää.”

Kun hän oli lähtenyt, muistin Tournierin puhuneen aiheesta. Avasin jälleen rakkaan Keijujen kuninkaan. Luin hiljaa itsekseni:

Kun vertauskuva tuhoaa kuvattavansa, kun ristinkantajasta tulee ristiinnaulittu, kun pahanlaatuinen muutos kääntää kantamisen päälaelleen, on maailmojen loppu käsillä. Sillä silloin ei mikään enää paina symbolia, vaan siitä tulee taivaiden valtias. Se lisääntyy, valtaa kaiken, jakautuu tuhansiksi merkityksiksi, jotka eivät enää merkitse mitään. Oletteko te lukenut Johanneksen ilmestystä? Sen taivaalla näytellään suurenmoisen kauhistuttavia kohtauksia, siellä on mielikuvituseläimiä, tähtiä, miekkoja, kruunuja, tähtikuvioita, suunnaton arkkienkelien, valtikoiden, valtaistuinten ja aurinkojen sekasotku. Ja se kaikki on vertauskuvaa ja merkkiä, kiistattomasti. Mutta älkää yrittäkö ymmärtää eli löytää jokaiselle merkille asiaa, johon se viittaa. sillä ne symbolit ovat diaboleja: ne eivät viittaa enää mihinkään. Ja niiden kyllästymispisteestä syntyy maailmanloppu.”

Harppasin muutaman sivun:

”Te pidätte Preussista, monsieur Tiffauges, koska teidän sanojenne mukaan merkit loisteleva pohjoisen valossa verrattoman kirkkaina. Mutta te ette vielä näe, mihin tämä symbolien pelottava lisääntyminen johtaa. Vertauskuvien kyllästämällä taivaalla hautuu rajuilma, jolla on oleva maailmanlopun voima. Se vie meidät kaikki turmioon!”