Pitikö syfiliksen viedä tämäkin lahjakas nuorukainen varjoihinsa?

Kaarlo Kramsun sukuelin ikävä kyllä tihkui virusta ja sitä kalvoi kauheista kauhein kuppamato. Mutta juuri siksi hänestä, näiden infernojen kautta, tuli varjoisilla vuoripoluilla kulkevien yhä uusien sukupolvien tulkki.

Mikä lohduttaisi minua tänään, kun toisen krapulapäivän autius on täyttänyt sieluni, eikä mikään mitä yritän onnistu, eikä mikään mitä haluan, tunnu pian enää haluamisen arvoiselta? Rintaa painaa tulevaisuuden pelko, miten tässä elämässä minunkin käy, miten saisin voimia jatkaa päivästä toiseen, aina uuteen edellisen mentyä?

Tähänkin tilanteeseen on Kramsulla on aivan mainio Lohdutus:

Murhe musta, haikea
mieltäin ahdistaapi;
elää on niin vaikea,
oikein harmittaapi.

Mut en toki huolissain
itke enkä huokaa.
Lohdutus on tiedossain:
pullo tänne tuokaa!

Kyllä sitä soimaamaan
vaivaa moni suuta;
minä sitä kiitän vaan,
enkä taida muuta.

Pullon suusta voiteen saan,
jot ei tuhmat siedä:
maailma muuttaa muotoaan,
huolista en tiedä.

Kohta sielt on vuotanut
eloon kirkastusta,
valkoiseksi muuttunut
murheenikin musta.