Luen taas Jouko Turkan näyttelijöille antamia syöttöjä Anneli Ollikaisen kirjasta Lihat ylös.
Oikein hyvä kirjoittaja puhuu paremmin kuin kirjoittaa. Puhuttuaan ei mitenkään muista kaikkea. Kirjoittamisen sotkee lyöntivirhe, jota lähtee korjaamaan kesken kaiken. Puhuessa yleisö on kärsimätöntä, eikä kestä korjailuja. Aina on kusihätä tai tarve tiskille, tai joku tyttö vilahtaa ohi.

”Harjoitellaan myymisen ja ostamisen katsetta: ei katsota suoraan silmäteriin, vaan laitetaan katse isoksi, arvioidaan tavaraa kokonaisesti, keinutaan ja nytkitään jalkapohjista asti. Nauretaan aistillisesti iloista naurua, silmät tappien päässä ja poskihampaat näkyvissä. Levitetään katsetta. Pistetään välillä suu kiinni ja sitten se taas repeää auki.”

”Jos löydätte avaimen, varokaa kirkastunutta ilmettä! Se on tyhmää. Yleensä se joka löytää jotakin, pehmenee.”

”Kertomisessa on tärkeää katseleminen, räpyttäminen ja nyökkiminen. Ihminen, joka kertoo jotakin kummallista, hymyilee aina välillä. Pidä tarina koossa itselläsi, sisälläsi. Tauossa käsi nykimään.”