SUURIN RAKKAUS

Pari viikkoa sitten ystäväni pani soimaan Coltranen A Love Supremen, viilsi ranteensa auki ja meni parvelle makailemaan. Coltrane oli yksinäinen maksasyöpää sairastava pappi, joka oli uskollinen seurakunnalleen. Toinen hänenlaisensa oli Albert Ayler. Hänet löydettiin New Yorkin
East Riveristä vuonna 1970. Mustan spiritualiteetin kohtalona on tulla hukutetuksi jokeen takaraivotta, nappi otsassa, jalat valettuna betoniin, taskut tyhjinä, mutta sydän ja siemenpussit täynnä kultakaupungin toivoa.
Ensimmäinen jazz-levyni oli A Love Supreme. Se on äänitetty niin, että balanssinappulasta säätämällä sai toisesta kaiuttimesta kuulumaan pelkät Elvin Jonesin rummut. Soitto kuulosti siltä kuin taloa purettaisiin: orgaanista ja päällekkäistä. Välillä käänsin nappulan taas keskelle ja kuuntelin, tarkistin, mitä soitolla tarkoitettiin. Julistava tenori, McCoy Tynerin kvarttipakat, Jimmy Carrisonin bassomassa. Siinä oli murrosikäni bändi, ennen kuin sorruin Milesin, Paul Bleyn ja Ornette Colemanin verettömämpiin, ikäkauteen sopiviin maailmoihin. Viime vuosina on tullut aika taas palata Coltraneen. Niissä kuuluu Seinäjoen kultakauden Yli-Vainio, jota itsekin sain todistaa lapsena autostereoiden kautta.
Niin, viimeisen neljänneksen alkaessa ystäväni huomasi olevansa yhä tajuissaan. Verta tuli kuulemma aika tavalla, sitä tippui norona parvelta lattialle. Kun levy loppui ja hän oli yhä kirkas, hän laskeutui parvelta ja lähti kävelemään kohti sairaalaa. Tänään puhuimme puhelimessa, että lähtisin hänen seurakseen hankkimaan sekarotuista koiranpentua.